UMTS-gradu on nyt online

Tässä linkki yhä ajankohtaiseen graduun vuodelta 2015. Uusliberalismin ja suunnitelmattomuuden kehitys elinympäristössämme jatkuu hellittämättömänä. https://www.academia.edu/26246372/Informaatioteknologian_millennium_ja_Soneran_UMTS-huuto_Saksassa_vuonna_2000

Veljeni hevonen

Minun veljeni on markkinointipäällikkö suuressa monialakonsernissa. Yritys ajetaan kohta alas ja myydään eniten tarjoavalle amerikkalaiselle. Veljeni on jo järjestänyt kaupat. Niin on siistimpää veljeni sanoo, ei kantaudu kuraa sisälle ja voi keskittyä oleelliseen. Heillä menee huonosti, mutta minun veljelläni pyyhkii loistavasti. Vaimo purjehtii jossakin ja lapset ratsastavat vaikka minun veljeni ei ymmärrä hevosista mitään, ei ole koskaan ymmärtänyt.

Sille konsernille ei ole onnea siunattu. Kerran kun rantaamme tuli hevonen, minun veljeni tökkäsi tikulla sitä silmään. Minusta hän teki väärin, ja minä yritin vetää sen siivestä maihin. Kaikki tapahtui suurten tulvien aikaan. Samana keväänä me saimme jalkapallon jossa luki Ronaldo. Poika oli varmaankin pelannut aivan rannalla, suuren aallon iskiessä.

Konserni taisi toimia ympäristötekniikan alassa, mutta kaikkea ei vielä ole saatu selville. Meitä kiinnosti mätänevä hevonen. Hevosen nahka oli aivan ehjä, vaikka muuten haju oli melkoinen. Illalla äiti pesi meidät höyryävällä vedellä ja jollakin joka kävi silmiin. Kun taas kerran saan käyttää veljeni kylpyhuonetta, maistelen salaa saippuaa ja hieron silmiin, mutta ei se ole sitä samaa. Minun pitää piilottaa tämä kaikki. Aina kun veljeni yllättää minut koneelta, saan istua tuulikaapissa tuntikaupalla.

Isällä oli aina niitä hommia, mistä me ei tiedetty mitään. Veljeni väitti hevosen olevan venäläisen, ja minä taas että ei. Hevonen on kuollut omia aikojaan ja sille olisi hyvä järjestää säälliset siunaustoimenpiteet, minä väitin. Anton-sedän hautajaisissa oli ollut mustapukuisia herroja ja yksi niistä oli pitänyt minua polvella. Marssin soidessa joku sanoi, että Anton-setä oli ollut sisäpiiriä ja oikea elukka.

Markkinat määräävät kaiken ja niitä on toteltava, sanoi veljeni ja asetti rantaan kyltin jossa luki että täällä on eläin myytävänä. Haju toi paikalle korppeja ja yhden ketun. Muutamassa päivässä kaikki oli ohi. Veljeni väänsi pihdeillä hevosenkengän irti kaviosta koska tarvitsi onnea. Joskus lapset päästetään katsomaan minua, mutta vanhempien tarkkailu saa heidät vaivautumaan. Hirnun heille niin että tukka tipahtaa silmille, ja se on lapsista hauskaa.

Uraani&Rovaniemi

Uraani & Rovaniemi

Vastakkoin oli Rovaniemen paikallislehdessä Lapin-Kansassa artikkeli, jossa kerrottiin romanttisesta aavekaupungista jossakin tosi kaukana lännessä. Kaivosteollisuutta joskus ja sen jälkeen ei mitään – ehkä muutama aave. En kyllä oikein tiedä, mutta jotenkin tuo tähän uraaniteemaan mielessäni liittyi, tai ehkä se on vain osa tätä Rovaniemen uudelleen brändäystä siis aivan harmitonta unien houretta.

Vihreä sankaruus tässä atomivoimakysymyksessä on kyllä jotakin aivan yhtä ja samaa ”vesilammikoiden kiertelyä”, ei hyvä tavaton tuolla ketään elävää ihmistä vakuuteta, ei. Toisaalta vasemmalla odotetaan lapio kädessä ja jonkinlaisessa rillumarei-hengessä klassisia töitä. Sama se mitä töitä kunhan vain töitä, töitä – vaikka sitten mitä. Tässä on kohta joka ukko niin säteilytetty että näkyy läpi. Toisaalta sellainen pitempi ja perinpohjainen läpivalaisu lappilaisille kunnanjohtajille ja päättäjille, ei olis kovin pahasta. Näkisimme lopultakin mitä he ovat nauttineet, tai mitä he lähtiessään aikovat viedä. Ainahan he siirtyvät jonnekin etelän lämpöön, kun posti loppuu.

Nyt me olemme vihdoin siinä, mistä olen jo pitempään uneksinut; Rovaniemen kohdalle kaivetaan kolmekilometriä syvä monttu, ja basta! Hyväsit mokomatkin prändäykset ja kalliisti konsultoidut tulevaisuusvisiot, menkööt junantuomat sinne mistä ovat tulleetkin. Ruuvailkaa vain jo niitä liikekilpiä ja kadunviittoja pikkuhiljaa irti, tämä oli vain väliaikainen toripaikka. Kaikki hämäräperäinen poliittinen kähmintä on nyt menneen suven sovinnaisia lehtiotsikoita, ja valehtelu voi jatkua jossakin muualla.

Elämme uraanin aikaa, kaikki kirkastuu ja tulevaisuus säteillee lopultakin meille, vaan ei teille. Liiton arkki, jota olemme sinnikkäästi odottaneet, on parast’ aikaa laskeutumassa Simoon. Mikä onni meille, että satuimmekin tälle vuosituhannelle, seuraavaa ei enää ehkä tule. Se on sillä lailla, että jos minulta kysytään, niin selvähän se, ei muuta kuin toimeksi, viekää pois!

Alavia ja soisia, rämeisiä ja hallanarkoja ovat nuo jokipoukamat siinä Rovaniemen seutuvilla, mitä nyt pari vaaran nyssäkkää, Ounas- ja Korkalo-, ja välissä hätäisesti rakennettu toripaikka, Rovaniemi. Nimi kuulostaa aivan joltakin röykkiöltä jotakin tarpeetonta epämääräistä roinaa. Toista se on meillä jotka pääsemme osalliseksi tästä luovuttamisen nautinnosta, se on kuin munuaisen antaisi, vähän vain nipistää, mutta minkäs teet kun munuaisista on pulaa – niin ja uraanista.

Uraanista maksetaan hyvin koska uraanilla tuotetulla sähköllä tahkotaan voittoa jossakin suuressa maailmassa, jossa asuu oikeasti valaistuneita ja rikkaita ihmisiä. Tällä tietämyksellä taas omasta kotiseudustamme tulee maailman kaatopaikkan ikiajoiksi.

Uraanilla voi myös siististi tappaa ihmisen. Koko uraanin ihanuus nimittäin keksittiin juuri tappamisen sivutuotteena aivan kuin vahingossa, vahingossa kuten tippaleivät. Toki ensimmäinenkään käyttötarkoitus ei ole vielä päässyt unohtumaan. Riistaa uraanilla ei kannata nitistää, sillä silloin saaliin syöminen olisi epäterveellistä, mutta vihollisiahan ei syödä (mikä kyllä on aika uskomatonta haaskausta). Vihollisten nujertamiseen uraani on vallan mainio väline. Ja niin se vain on, että tänään tuo vielä sata vuotta sitten tuiki tuntematon aine on nyt hinnassa arvaamattomassa. Kyllä siinä tuollaisesta hätäpäissään kyhätystä kaupungista kannattaa luopua. Ja mikä on luopuissa, kalliiksihan tuo vain on tullut, virkamiehineen kaikkineen.

Tarvekalua ei uraanista saa, ei siitä voi veistää venettä, eikä se käy tilkkeeksi hirsiseinään ja lisäksi se on myrkyllistä kuin rietas. Mutta älä huoli, kun siitä kaikessa hiljaisuudessa, paksujen muurien takana mitään puhumattomana keittelee, niin kyllä kannattaa. Sellaisen uraanivoimalan rakentaminen on tosin hieman tyyristä, mutta kun saa puhuttua mukaan tarpeeksi monta vakavaraisempaa ja lyhytnäköistä maitokaupanomistajaa niin kyllä se siitä, homma pyörii ja kannattaa. Aluksi voi hyvinki tuntua siltä, että urakka kusee, mutta kun on vahvat muurit niin se suojaa kaiken. Niin ne ovat sitte kellot soineet Rovaniemelle. Ja kyllä ne on siellä rietasta elämää viettykki, haureutta ehkä harrastettu ja yötä myöten tanssittu. Ovat elänhe ko Sodomasa, tai melekein ko Kemijärvelä.

Jos kaupungin ikä jäi väkinäiseen viiteenkymmenen vuoteen, niin uraani edustaa todellista jatkuvuutta, ainakin itselleen. Se säilyy vaarallisena luonnossa kymmeniä tuhansia vuosia. Tuo on hyvä mittapuu sille kuinka vähän on aikaa edellisestä jääkaudesta, vajaat parikymmentä tuhansissa vuosissa. Eli urani siinä ei vielä olis moksiskhan, ja se kihisis ja pihisis vielä, sitä jatkuvaa vaarallisuuttaan ehkä vielä seuraavaan jääkauteen. Mikä olis kihissessä kun ei olis harmia teistä rovaniemeläisistä. Olette sitten niitä viimeisiä todistajia. Jotenkihan tämä on oikein teille: Vuotoksen hukuttajat, Kessin hakkaajat, Ounasjoen valjastajat ja kaikki te. Kääntykää vielä kerran katsomaan, te suolapatsaat.

Raakinavaara

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

perunkajärvi 28.09.2010

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

Taitavasti irti leikatut päät on aseteltu riviin rakennuksen ulkoportaille. Valkoiseen karvaan on tarttunut tuskin lainkaan verta. Äiti palaa tuohon kuvaan yhä uudelleen ja uudelleen, kuva on yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Hän ei muista enää, ottiko hän lähtiessään mukaansa mitään omaa. Intän sitä, ja hän vastaa, että äiti neuloi lakanat alusvaatteiksi. Siinä portailla olivat talon ainoat lampaat. Ne oli viikko aikaisemmin jätetty evakkokuormasta oman onnensa nojaan. He kääntyivät matkalla kuitenkin takaisin, ja palasivat vielä kerran takaisin kotiin, jalan kaksikymmentä kilometriä.

– Isä sanoi, että on lähdettävä nostamaan vielä perunat.

Syksy oli pitkällä ja perunat olivat alkukiireessä jätetty maahan. He löysivät teurastetut lampaat. Minun äitini asui pakolaisena Ruotsissa syksystä 1944, seuraavan vuoden kevääseen. Voisin aivan hyvin olla ruotsalainen, mutta olen kuitenkin aivan perussuomalainen. Kaikki minun äidinpuolen serkkuni ovat ruotsalaisia. Saksalaiselle ystävälleni tämä täällä on eigentliche Finnland, vaikka ei tämä varsinaisesti sitä ole. Saksalaisia riittää melkein joka maailmaan kolkkaan. Viime sodan aikana heitä oli täällä yli 200 000, se on paljon maakunnassa, jonka väkiluku viime helmikuussa oli 182 763 asukasta.

– Ne saksalaisilta karanneet vangit oli tappaneet kaikki meidän lampaat, ja jättäneet päät talon portaille. Meille tultiin sanomaan, että ryssä tulee. Äiti teki meille lakanoista alusvaatteita.

Äidin muisti horjuu ja me palaamme evakkotaipaleella pätkän matkaa takaisin. Kaksitoistavuotiaan evakkomatka ei kulje kronologisia ajan kärrypolkuja. Matkaa taitettiin silloin jalan ja kahdeksankymppisen ajatuksen sivuaskeleet ymmärtää. Se mitä siviiliväestö tiesi oli rajoittunut siihen mitä sille haluttiin kertoa, ja pohjoisen järvikylissä ihmiset tiesivät ehkä vielä vähemmän. Oli päästävä sodasta irti, maksoi mitä maksoi, ja Suur-Suomi-Haave matkasta jonnekin kauas Uralille oli jälleen kerran pistetty koipussiin. Lehmät saattoi ottaa mukaan, mutta lampaiden piti jäädä. Lehmät kävelytettiin Ruotsiin.

– Kun me ylitimme rajan, niin kaikki desinfioitiin. Siellä oli sellainen telttasauna ja ne saunottajat olivat miehiä, sotilaita, ruotsalaisia sotilaita.

– Arvo tuli kipeäksi ja katosi meiltä johonkin sairaalaan. Voi tämä on niin monimutkainen selittää. Kompuuta ja Sågfors. Ulkona keitettiin, ja ruoka oli sieltä paikanpäältä.

Takana oli viisi vuotta vakaisaa vihaa ja pelkoa itää kohtaan, ja siitä perhe komennettiin Ruotsiin lehmät ja vähät tavarat mukana. Heidät kerättiin pakolaiskeskukseen rajan takana ja äiti muistaa ruotsalaisia paikannimiä hämmästyttävän hyvin.  On syksy 1945 ja kyseessä on Lapin sodan aika. Lapin siviiliväestö evakuoitiin osittain Pohjanmaalle ja osittain Pohjois-Ruotsiin.

– Me kävimme siellä koulua ja joskus ajattelen sitä evakkoaikaa kuin hupimatkaa.

Äiti ei ollut käynyt aikaisemmin viereistä kirkonkylää kauempana. Myöhemmin kaksi hänen siskoistaan jää Ruotsiin. Äidin tehtävä on pitää huolta nuoremmista veljistä, Arvosta ja Erkistä ja auttaa lehmien hoidossa.

– Meillä oli lopussa oma kamari jossa asuimme. Lehmille annettiin valkoista sellua ja sokerijuurikasta ja tietenkin heinää. Hyvät ruuat niillä oli.

Perheellä oli yhteinen syvä huoli ja kun kysyn äidiltä mahdollisista Suomen uutisista, hän kertoo seuraavaa.

– Me kuuntelimme aina uutisia Suomesta. Minun veli Elof oli kadonnut rintamalla, ja sotavankeja alkoi jo palailla takaisin Venäjältä. Se katosi kuitenkin iäksi, eikä Elofista ole sen jälkeen kuultu mitään.

Keväällä 1945 olot pohjoisessakin osassa Suomea olivat siinä määrin rauhoittuneet, että väestöä voitiin siirtää jo takaisin. Paluumatka tapahtuu junalla ja matka lehmien kanssa Suomen puolelle alkaa. Suomen puolen vaunut ovat avovaunuja joissa on vain matalat laidat. Vastassa on tuhottu Lappi. Rovaniemellä ovat vain rauniot jäljellä, mutta pieni järvikylä on kuin ihmeen kautta säästynyt.

– Rovaniemellä linnut pesivät avoimissa uunin luukuissa. Se oli hyvin kaunis ilma, kun tulimme kotiin.

Äidin veljet ovat jo aikaisemmin palanneet takaisin kotikylään. Paavo on haavoittunut sodassa ja Toivo hoitaa taloustyöt.

– Toivo oli leiponut Paavolle pullan. Se oli sellainen vehnäleivos, niin kuin koiran näköinen.

Connectin People

21.08.10

CONNECTING PEOPLE

Sinä aamuna hän ei vielä tiennyt, että illalla kaikki olisi toisin. Terävä ääni kimpoili majan peltiseinissä, mutta lasten rivistö jatkoi kadehdittavaa untaan Vlejin edessä. Kunpa mies kuolisi ja liian varhain päättynyt uni jatkuisi. Vlejin konttasi yli nuorempien lasten toisistaan lämpöä hakevan lautan. Takana oli kylmän kostea yö. Sateet tulivat pohjoisen vuorilta aina vain kylmempinä ja rajumpina. Majan kosteilla peltiseinillä ruoste kukkii kaikissa ruskean sävyissä eikä tuli ota syttyäkseen. Ehkä se oli Vlejin hiljainen rukous joka lämmitti kattilan veden ja he juovat haaleaa teetä. Mies vaikenee yhä. Vlejin yllättyi ajatuksestaan ja laski nopeasti katseensa sammuvaan hiillokseen. Mies muistuttaa aivan sen lehtikuvan miestä. Hänen ihonsa on hieman tummempi, mutta tuossa katseessa on samaa outoa raukeutta.

Lehdet olivat siisteissä pinoissa ja sidottu tiukasti muovinarulla, jota ei voinut käyttää mihinkään, aivan arvotonta. Paperinarun olisi voinut viedä lehtien mukana Damille, joka otti kaiken paperin mutta paikka oli hyvä. Vlejin tihensi askeleitaan. Kuorma oli tuotu aivan äskettäin ja jäänyt huomaamatta pojilta, koska ne olivat niin hienoja. Aarteen päällä oli kasapäin eläinten ruhoja jotka mätänivät kosteuden ja auringonpaisteen vaihtelussa. Vlejin tiesi, että se on hänen aarteensa. Tänään hän kaivautuisi vielä syvempään. Kaikki voi muuttua hetkessä ja miehellähän on pyörä. Filmiteollisuus voi löytää miehen ja yhtäkkiä mies voisi olla kuuluisa kuin se lehtikuvan raukeakatseinen. He voisivat matkustaa ja saisivat talon siellä jossakin. Palvelijat kysyisivät Vlejiniltä kuinka hän tänään haluaisi aamun tuoremehunsa ja montako jääpalaa lasiin ja Vlejin olisi suuripiirteinen eikä vastaisi vaan heilauttaisi vain kättään, niin kuin filmeissä. Mies olisi se kuuluisa mies, jolla on raukea katse ja hänen kuvansa olisi lehdissä, kaikissa lehdissä. Pinoittain lehtiä, jotka olisi sidottu muovinarulla ja niissä kaikissa miehen kuva.

Hullu-Hari oli jo työssään, mutta hänestä ei ollut harmia. Ehkä hullu-Hari nukkui kaatopaikalla, mutta lehdistä eikä liike-elämästä se ei käsittänyt mitään. Joinakin aamuina hullu-Harin löytyi valtavan pullokasan vierestä. Vlejin kiersi käsitellyn tavaran kukkulat. Jalkoja ja käsiä piti varoa kaikelta terävältä. Lasi tai ruosteisen pellin sahalaita rikkoi ihon ja se oli paha. Äiti oli kuollut siihen, mutta mies oli jäänyt. Miehellä oli työpaikka ja miehellä oli polkupyörä. Joskus aamuisin Vlejin kirosi miehen, mutta häpesi ja pyysi anteeksi mielessään. Ehkä se auttoi, nöyryys. Ehkä tämä aarre, kaikilta ahneilta katseilta ja raastavilta käsiltä piilossa, oli Jumalan aarre ja odotti häntä, Vlejiniä. Hän oli vihdoinkin löytänyt Vlejinin tästä tummanruskeaihoisten maailmasta. Jossakin tuolla syvällä, mätänevän lihan, kärpästen mustankiiltävän maton, homeisen puuvillan ja kostean paperin alla oli linkki kuin avain siihen outoon suureen maailmaan joka tiiviisti ympäröi Vlejiniä, mutta ei halunnut laskea häntä luokseen. Newsweek-pinkkojen halpa paperi oli muoviriekaleiden alla suojassa. Paperista saisi sen mitä Dam halusi antaa illalla ja iltapäivä menisi paperin kuljettamiseen Damin varastolle. Ehkä mies voisi auttaa pyörällä. Lehdissähän oli hänen kuvansa kannessa. Lehtipinkkojen kuljettaminen ylös kaivannon reunalle tuli aina vain vaikeammaksi mitä syvemmälle Vlejin aarteensa sydämeen kaivautui. Paperi oli halpaa, mutta se oli tullut kaukaa ja jotenkin Vlejinillä oli koko ajan tunne, että seuraavan kerroksen alla olisi vielä seuraava ja aina vain. Miehen kasvot tuijottivat raukean itsevarmoina jokaisen ylös kannetun lehtipinkan päällä.

Valkoisten suojapukujen kerros esti Vlejin etenemisen syvemmälle lehtikassan. Pukujen materiaali oli jotakin haurasta ja repeytyi helposti. Kangaskin on ehkä paperia, Vlejin ajatteli ja puki puhtaimman suojapuvuista ylleen. Puvun rintamuksessa vasemmalla oli kärrynpyörää muistuttava keltainen merkki ja siinä mustia kolmioita kehässä. Yhtäkkiä hän toivoi itselleen peiliä ja työnsi kätensä puvun taskuun. Se ei ollut peili vaan jokin esine joka kauneudellaan sai Vlejin sanomaan ääneen ”meikkipeili”, mutta sekään se ei ollut.

Olkiluodon atomivoimalan suojapukuun pukeutunut tyttö seisoo intialaisella jätevuorella ja pitelee käsissään Nokia-matkapuhelinta jonka hän lahjoittaa vielä samana iltana isäpuolelleen. Mies ilahtuu ja soittaa välittömästi veljelleen, joka toimii lehdenjakajana Lontoossa. Ensimmäinen yhteys vuosien ikävän eron jälkeen kestää kauan ja päättyy traagiseen onnettomuuteen. Mies kuolee välittömästi. Vielä samana päivänä tapahtumasta uutisoidaan ympäri maailmaa ja Vlejiniltä pyydetään kuvaa kännykkäräjähdysmiehestä ennen räjähdystä. Mutta koska sellaista kuvaa ei ole, eikä Vlejin ole koskaan omistanut kameraa, tarjoaa hän toimittajille Newsweek-lehdestä leikattua kansikuvaa. Kuvassa Amerikan Yhdysvaltain presidentti Barack Obama hymyilee omalle terveydenhoitoreformilleen. Lehtimiesten reaktio on asiallisen loukkaantunut ja lehdistö tekee tytöstä isämurhaajan ja ehkä potentiaalisen terroristin. Hän saa monivuotisen tuomion, jonka käyttää naisvankilan koulutusohjelman tarjoamaan erityisammattiopetukseen. Tytön kotikylän patriarkaalinen yhteisö uhkaa kuitenkin tyttöä polttamisella tai kivittämisellä, jos tämä palaa kotikyläänsä ja näin Vlejin joutuu maanpakoon. Vlejin toimii myöhemmin suomalaisen sosiaalitoimen palveluksessa ja hänestä tulee kaikkien tunnustama äiti-Vlejin. Mainittakoon vielä, että niin kutsuttuna ”Vlejin-ajanjaksona” suomalaisen sosiaalitoimen lastenhuostaanottoprosentti saavutti lopultakin sadan prosentin rajan. Vlejinin nuorempien sisarusten kohtalosta ei ole tietoa.
Nuori mies kuoli Nokian kännykän räjähdettyä
20.08.2010 15:09