MT & EU

O..ommentit,…joskus näihin härskeimppiin Pohjanmaan ja Satakunnan isäntien pirttirenkien aatoksiin on sanottava jotakin heti kylmiltään. Lauri Kontro pitäää hyvin suojeluskuntahenkistä kolumniaan MT:ssä. Kommenttimme siihe julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa, ja se on IHME!

L.Kontro: ”Venäläiset ryyppäävät sen vodkan mieluusti itse. EU:n pakotteet ovat myös valikoivia. Ranskalaiset saavat viedä Venäjälle lentotukialuksia, mutta Suomi ei voi viedä maitoa.”

– Voi Kade, että vodkaa, mutta ei maitoa! Eurooppa on pikkusormen kokoinen – Venäjä taas kämmenen mittainen. Ei ikinä näillä pakotteilla tehdä kuin varhaista hallaa Suomen soisille pelloille, mutta kun MTK&Co on Bryssel-riippuvainen, niin nyt voi herra Kontro vanhan kansanviisauden tapaan: ”Elää kuin Ranskan kuningas – istua saunan lauteilla ja syödä voita lusikalla.” Bon Appetit!
Kirjoittanut Raakinavaara , 2 syyskuu 2014 07:50

Mainokset

Karppaus a’la Irland

Jonathan Swift:
VAATIMATON EHDOTUS, ”A Modest Proposal”(1729)

Suoraa uusliberaalin aatemailman sydämmeen ja tosi pitkältä matkalta, osuu Jonathan Swift satiirilla Vaatimaton ehdotus. Swiftin satiiri 1700-luvun alkupuolelta ratkoo riistosta ja kolonialismista kumpuavia sosiaalisia ongelmia aivan meidän aikaamme muistuttavalla pragmaattisuudella. Köyhät myyköön lapsensa, vaikka herrasväen juhlaruuaksi.

Swiftin satiirin taustalta puhuu valistukselle ominainen järjen ääni. Kirjoittaja tuntee ongelmakentän, ja siihen hän Vaatimattoman ehdotuksensa ratkaisumallin suuntaa. Valistuksenajan varhaisvuosien oppineen huolellinen argumentointi ei jätä lukijalle paljoakaan tulkinnanvaraa. Ne taloudelliset epäkohdat, mitkä riistetyn irlantilaisen kansanosan elämää ja arkipäivää hallitsivat nostetaan tekstissä esille, niin että lukijalle ei synny epäilystä Vaatimattoman ehdotuksen kirjoittajan asiantuntijuudesta.

Jonathan Swiftin pamfletti ei perustu eikä yhdy ajan median arvatenkin tunnepitoiseen arkipäiväjargoniin, jostakin ulkoapäin tulevasta surkeasta Irlannin kansan kohtalosta, vaan kirjoittaja lähtee ratkaisemaan ongelmaa konkreettisen empiirisen ja laskennallisen ratkaisuehdotuksen avulla. Kunnon satiirikon tapaan, hän muistaa todistaa oman kiinnostuksen käsittelemäänsä ongelmaan kumpuavan täysin eettisistä, kansantaloudellisista lähtökohdista. Oman taloudellisen hyödyn tavoittelu oli tuohon aikaan arvatenkin yhtä monen poliitikon loistavan pää­hänpiston taustamotiivina kuin se on tänäänkin.

Historiallisesta kontekstistaan irrotettuna Swiftin satiiri palvelee tänään ehkä hyvin ankarimman karppausinnon hillintää, mutta itse satiirin kirjoittajasta Jonathan Swiftistä, en menisi tämän pamfletin perusteella sanomaan juurikaan mitään. Minulle kirjailija on kuollut ja kuopattu (Barthes), ja hänen kuolinnaamionsakin (Wikipedian, EN) alkuperä yhtä arveluttava kuin viimejou­luisen pukin henkilöllisyys. Tietystikään en mene väittämään etteikö Swift tuntenut aitoa ja aiheellistakin vastenmielisyyttä sitä englantilaisen nobiliteen harjoittamaa sortoa kohtaan, mikä oli 1700-luvulla ja tänäänkin ominaista kolonialistiselle suhteelle näiden kahden saaren välillä.

Satiirin isku suuntautuu usein ylöspäin, ja jos tuo isku vahingossa sattuu jonnekin herkälle genitaalialueelle, niin kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Vaatimattoman ehdotuksen fiktiiviselle puhujalle voisin kyllä ajatella Anonymous-naamion, ja sanomattakin on selvää että Leonard Feinbergin kallonmittauksen tuloksena tuota naamiota kantaa noin puolitoista metrinen mustiin boksereihin pukeutunut sianpäinen henkilö, joka on 93% todennäköisyydellä kahdesti eronnut ja onnellinen.

Kyseessä voi kyllä olla myös sama henkilö, joka 150 vuotta myöhemmin matkustaa halki rannattoman preerian ystäväämme Mark Twain seurassa ja haastaa kirjailijaa kulinaariseen vuoropuheluun Swiftin teemasta. Saatan olla väärässäkin. Bon Appetit.

Ontto kapitalismin krokotiili

08.04.12

Ontto kapitalismin krokotiili

Ihmisen kuuluu uhrautua, ja valta ei ole vain meihin kohdistuvaa, vaan me olemme osa sitä. Dostojevski näyttää lukeneen Foucaultinsa, ja kumpaistakin on hyvä lukea satiirikkona. Fedor Dostojevskin Krokotiili on menippolaista satiiria ihmisistä ja kapitalistisen ajattelutavan hegemoniasta heissä. Jopa uusliberalistinen laskelmointi on lastenleikkiä, kun ”taloudellinen prinsiippi” ja eurooppalaisen markkinatalous tekevät tuloaan yksinvaltaiselle Venäjälle 1860-luvulla. Tavaratalon näyttelykrokotiili nielaisee Ivan Matvejitšin ja monet eettiset arvot murenevat, tai ne punnitaan keveiksi tämän konkreettisen onnettomuuden kautta.

Krokotiilin sisäiskertoja antaa ”edistysmielisen” pilapiirtäjän ”kurkistaa” hetken näyttelysalitapahtumien draaman. Saksalainen näytteilleasettaja ajaa tunkeilijan kuitenkin pois, mutta kertomus tiedostaa tyylinsä satiirisuuden. Kertojan dialogista lukijan kanssa syntyy metasatiiria, joka nousee tämän kokoelman novellissa Ilkeä tapaus vielä korostetummin esille. Satiirin kärki ei näin kohdistu vain sen pääkohteeseen kapitalististen arvojen onttouteen vaan myös meihin ihmisiin, jotka uskomme niihin onttoihin arvoihin tänäkin päivänä.

” [J]os ulkomailta meille saapuneen krokotiilin omistajan kapitaali kaksinkertaistuu Ivan Matvejitšin avulla, niin me sen sijaan, että rohkaisisimme ulkomaista kapitalistia, päinvastoin yritämme halkaista peruspääoman vatsan. Onko se järjellistä? Minun mielestäni Ivan Matvejitšin pitäisi todellisena isänmaanystävänä jopa iloita ja ylpeillä siitä, että hän omassa persoonassaan kaksinkertaistaa ulkomaalaisen krokotiilin arvon, ehkä kolminkertaistaa.”

Jotkut pitävät ja hyötyvät siitä, mutta joillekin se on vain korkotiili. Koheesio ja loogisuus eivät Krokotiilissä olekaan tärkeimpiä, vaan ihmiset reagoivat tapahtuneeseen aivan päinvastoin kuin vaikkapa draaman kokoavaan rakenteeseen sopisi. Edes itse uhri ei asetu uhrille varattuun rooliin, vaan viihtyy ”pikimustassa yössä” krokotiilin sisällä. K.H.Riikosen mukaan menippolainen satiiri operoikin groteskin sävyillä, erikoislaatuisilla persoonallisuuksilla ja sen pääpaino on ikimuistoisissa kohtauksissa, ei niinkään hallitussa muodossa tai komposition tasasuhtaisuudessa(Kivistö, 153).

Krokotiilin henkilögalleriassa on Kirsikkapuiston henkilöiden piirteitä, tosin hieman karrikoituja. Vieraantumisen käsite marxilaisesta terminologiasta nousee myös mieleen, kun tarkastelee minäkertojan tai Ivan Matvejitšin puolison Helena Ivanovna reagointia tapahtuneeseen. Kaiken, onttoon toiseen todellisuuteen nielevän kapitalismin kuvauksena krokotiili on loistava metafora talousjärjestelmästä, joka on niin osa siihen orientoituneita ihmisiä etteivät he huomaa lainkaan siitä puuttuvia eettisiä prinsiippejä, vaan heidän ajatteluaan ja toimintaa krokotiilin sisällä tai jopa sen ulkopuolella hallitsee vain ”talouden prinsiippi”.

Hiljakkoin tapahtuneen ikävän kaivosonnettomuuden uutisointi muistutti paljolti Krokotiilin lopun lehtiuutisia. Jossakin kaukaisessa Kainuun korvessa sijaitseva Talvivaara näyttäytyy joillekin mahdollisuutena, toisille se on krokotiili. Ensimmäiset uutiset Talvivaaran onnettomuudesta kertoivat uhrilta puuttuneista kaasumittarista ja hengityssuojaimesta. Tähän aktuelliin ”talouskriisin vuosisadan”(Dostojevski 13) vertaistapaukseen nähden, ”Karchenin” uhrille kävi siis kuitenkin hyvin. Vaikka ”karamelli” tänään naista kuvaavana metaforana olla turhan uskallettu tai sitten jotenkin makeileva, niin niistä lähes 150 vuodesta huolimatta, jotka erottavat meidät satiirin ilmestymisvuodesta, tuntuu sen poliittinen kärki säilyttäneen terävyytensä.