08.04.12
Ontto kapitalismin krokotiili
Ihmisen kuuluu uhrautua, ja valta ei ole vain meihin kohdistuvaa, vaan me olemme osa sitä. Dostojevski näyttää lukeneen Foucaultinsa, ja kumpaistakin on hyvä lukea satiirikkona. Fedor Dostojevskin Krokotiili on menippolaista satiiria ihmisistä ja kapitalistisen ajattelutavan hegemoniasta heissä. Jopa uusliberalistinen laskelmointi on lastenleikkiä, kun ”taloudellinen prinsiippi” ja eurooppalaisen markkinatalous tekevät tuloaan yksinvaltaiselle Venäjälle 1860-luvulla. Tavaratalon näyttelykrokotiili nielaisee Ivan Matvejitšin ja monet eettiset arvot murenevat, tai ne punnitaan keveiksi tämän konkreettisen onnettomuuden kautta.
Krokotiilin sisäiskertoja antaa ”edistysmielisen” pilapiirtäjän ”kurkistaa” hetken näyttelysalitapahtumien draaman. Saksalainen näytteilleasettaja ajaa tunkeilijan kuitenkin pois, mutta kertomus tiedostaa tyylinsä satiirisuuden. Kertojan dialogista lukijan kanssa syntyy metasatiiria, joka nousee tämän kokoelman novellissa Ilkeä tapaus vielä korostetummin esille. Satiirin kärki ei näin kohdistu vain sen pääkohteeseen kapitalististen arvojen onttouteen vaan myös meihin ihmisiin, jotka uskomme niihin onttoihin arvoihin tänäkin päivänä.
” [J]os ulkomailta meille saapuneen krokotiilin omistajan kapitaali kaksinkertaistuu Ivan Matvejitšin avulla, niin me sen sijaan, että rohkaisisimme ulkomaista kapitalistia, päinvastoin yritämme halkaista peruspääoman vatsan. Onko se järjellistä? Minun mielestäni Ivan Matvejitšin pitäisi todellisena isänmaanystävänä jopa iloita ja ylpeillä siitä, että hän omassa persoonassaan kaksinkertaistaa ulkomaalaisen krokotiilin arvon, ehkä kolminkertaistaa.”
Jotkut pitävät ja hyötyvät siitä, mutta joillekin se on vain korkotiili. Koheesio ja loogisuus eivät Krokotiilissä olekaan tärkeimpiä, vaan ihmiset reagoivat tapahtuneeseen aivan päinvastoin kuin vaikkapa draaman kokoavaan rakenteeseen sopisi. Edes itse uhri ei asetu uhrille varattuun rooliin, vaan viihtyy ”pikimustassa yössä” krokotiilin sisällä. K.H.Riikosen mukaan menippolainen satiiri operoikin groteskin sävyillä, erikoislaatuisilla persoonallisuuksilla ja sen pääpaino on ikimuistoisissa kohtauksissa, ei niinkään hallitussa muodossa tai komposition tasasuhtaisuudessa(Kivistö, 153).
Krokotiilin henkilögalleriassa on Kirsikkapuiston henkilöiden piirteitä, tosin hieman karrikoituja. Vieraantumisen käsite marxilaisesta terminologiasta nousee myös mieleen, kun tarkastelee minäkertojan tai Ivan Matvejitšin puolison Helena Ivanovna reagointia tapahtuneeseen. Kaiken, onttoon toiseen todellisuuteen nielevän kapitalismin kuvauksena krokotiili on loistava metafora talousjärjestelmästä, joka on niin osa siihen orientoituneita ihmisiä etteivät he huomaa lainkaan siitä puuttuvia eettisiä prinsiippejä, vaan heidän ajatteluaan ja toimintaa krokotiilin sisällä tai jopa sen ulkopuolella hallitsee vain ”talouden prinsiippi”.
Hiljakkoin tapahtuneen ikävän kaivosonnettomuuden uutisointi muistutti paljolti Krokotiilin lopun lehtiuutisia. Jossakin kaukaisessa Kainuun korvessa sijaitseva Talvivaara näyttäytyy joillekin mahdollisuutena, toisille se on krokotiili. Ensimmäiset uutiset Talvivaaran onnettomuudesta kertoivat uhrilta puuttuneista kaasumittarista ja hengityssuojaimesta. Tähän aktuelliin ”talouskriisin vuosisadan”(Dostojevski 13) vertaistapaukseen nähden, ”Karchenin” uhrille kävi siis kuitenkin hyvin. Vaikka ”karamelli” tänään naista kuvaavana metaforana olla turhan uskallettu tai sitten jotenkin makeileva, niin niistä lähes 150 vuodesta huolimatta, jotka erottavat meidät satiirin ilmestymisvuodesta, tuntuu sen poliittinen kärki säilyttäneen terävyytensä.
Raakinavaara 