Tämä urakka ei valmistu koskaan. Jo toista kuukautta isäntä istuu ilkosillaan futonilla keskellä huoneistoa ja ravitsee itseään pelkillä muoviin sullotuilla elintarvikeväreillä. Ruuantähteitä lojuu futonin päälle levitetyllä turkkilaismatolla. Vahtonen tapaa tuoda isännän lounaan aamulla töihin tullessaan. Kukaan ei henno kertoa Kakelle, että vaikka kissa olisi sille hyvä – aivan vain noin niin kuin siisteyskasvattajana. Kake, tai Carl, sattuu olemaan tätä vanhaa Carssoneiden posliinisukua – aloittaneet piipuilla joskus 1700-luvulla. Suvun toimesta Kake on ohjattu tähän sikarikkaan ja dementoituneen isotätinsä omistamaan luukkuun. Suku haluaa tehdä Kakesta sellaisen mustan lampaan, kuin kaikilla on. Luukku jäisi sitten viimein Carlille – näin Kakelle on vakuutettu. Kuluneet vuodet Kake oli keskittynyt säteilemään ympärilleen positiivista energiaa futoniltaan Eirasta. Se kun sattuu olemaan tätä vanhaa posliinisukua – aloittaneet piipuilla joskus 1700-luvulla:
– Odottelen tässä, että mustanafgaanin vaikutus lakkaa.
– Lakkaa satamasta, lakkaa satamasta. Se on melkein kuin yhdestä Marquesin romaanista, jossa yksi nainen kertoo lähtevänsä vasta kun sade lakkaa, ja sitten se sataakin kaksi vuotta. Hauskaa joukkoa muuten nuo afgaanit, kuljeksivat petivaatteissaan päivät pitkät. Sinäkin voisit joskus kokeilla pukeutumista. Verhoutuisit vaikka naulaliiviin ja kantelisit sitten vaikka kirjoja sen taskuissa.
– Sinä ja sinun iän ikuiset kirjasi. Haluatko kupin teetä puuseppä?
Vahtosta oli paiskattu puusepän ammatilla ja ammatti asettui lähes päivittäin Vahtosen todellisten kykyjen ja osaamisen tielle. Vahtonen ajatteli, että ammatinvalinnassa oli jotain samaa kuin jos sinulle synnytyslaitoksella arvottaisiin sopiva äiti. Eiran remontissa ilmeni sosiaalisen kanssakäymisen hauska taustapuoli; Vahtonen oli renki ja nautti päivittäin omistamisen ja maksamisen ikeessä kamppailevan isäntänsä rimpuilusta. Vahtonen oli renki (der Knecht aus Überzeugung), eikä täysin syytön asemaansa. Pimein remontein hän vältti elatusmaksujen laajan suon:
– Minulla on Kuubassa poika.
– Mitä sinä olet vetäny? Sieniäkö? Ole hyvä mies varovainen.
– Eiku aivan tosi. Poika. Poikaa!
– No miten?
– Niin mitä miten?
– Niin sinäkö siellä – vaiko hän täällä?
– Ai poikako?
– Eiku, miten te panitte sen hemmetin pojan alulle? Siis missä? Tietääkseni sinä et ole käynyt kuin kerran Murmanskissa ja sieltäkin toit vain tippurin x-vaimollesi. – Mustaa teetä? Ai niin, tietysti mustaa ja hunajaa.
Kakea vaivaa dementian tapainen lähimuistin ajoittainen häiriötila, joka ei ole kovin yleistä Suomessa, mutta sitäkin suositumpaa vaikkapa Hollannissa. Puuseppä Vahtosta kiehtoi tavattomasti ajatus, nähdä kerran ne lautat, joilla Kaken ajatuksia kuljeteltiin. Eivät ne mitään kovin hektisiä gondoleja olleet. Tarkemmin ajatellen Vahtosenkin muisti koostui vain puolitotuuksista:
– Minä taisin tartuttaa sen myös siihen ruotsalaistyttöön.
– Jaa, jaa. Ja arvaahan, kuka sen sitten sai?
– Älä! Puhutaan jostakin muusta – vaikka siitä pojasta. Se on kuule kustannustoimittaja Kuubassa ja kutsuu mut perheensä luokse sinne Kuubaan. Mä aion viedä sille suomalaisen kiven.
– Mitä vittua, kiven?
– Koko tuotannon.
Raakinavaara 