Tyrskyt löivät yhä kiivaammin kokkaan ja roiskevesi veneen tuulilaissa peitti näkyvyyden lähes tyystin. Luttista puistatti, mutta nyt oli vain katsottava kylmästi eteenpäin, jos halusi välttää Javanaisen kohtalon.
– Tee minusta kuuluisa.
– Minäkö?
– No, kun kerran Jumala olet.
Kuuliko hän ruumiin veneen pohjalla yskivän? Oli kuin Javanaisen ruumis olisi alkanut liikkua hänen selkänsä takana ja puhua. Luttinen vastaili umpimähkään.
– Solet kuule kuollut sitte Javanainen, tiiä se!
– Ja miksi juuri minä?
– Solit jään alla liian kauan. Ei ole erityisen terveellistä.
– Kuinka kauan mie olin sielä?
– Puoli vuotta.
Volvon meridiesel murisi täysillä. Javanainen oli nostettu vedestä ja veneen kurssi käännetty takaisin satamaan. Javanaisen haju oli kuvottava. Turvonneesta mätänevästä ruumiista valuva vesi sekoittui kalan suljuun veneen pohjalla. Luttisella ei alkujaan ollut tarkoitus poimia vedestä ylimääräisiä matkustajia ja niinpä tila veneen perällä alkoi käydä ahtaaksi. Lehtitalon johtaja kysyikin Luttiselta, joka oli matkan järjestäjä ja vastasi vieraiden viihtyvyydestä, että oliko tämän hukkuneen henkilön nostaminen veneeseen osa niitä päivän aktiviteettejä, joista ulkoilupäivää suunniteltaessa oli puhuttu. Luttinen nyökkäsi sanomatta mitään ja katsoi suoraan tyrskyihin, vaikka häntä kyllä sieppasi alihintaan myyty päiväohjelma. Hullulla Javanaisella, joka kuvitteli olevansa milloin kala milloin lintu, olisi kerrankin voinut tienata hieman ekstraa. Joo, osa ohjelmaahan se tämä Javanainen on.
– Sinä olet Javanainen hullu mies!
– Ja mikäs sinä olet sen sanomaan?
– Jumala, Javanainen, Jumala!
– Ai jaa! Tuon voi jokainen vastaantulija sanoa.
– Menit sitten hukkumaan.
– Yritykseni oli tällä kertaa lopultakin päästä otsikoihin; lopultakin pois tästä tylsästä kyläelämästä!
– Sukeltamalla kahden verkkoavannon välin ilman happilaitteita ja pelkät sarkahousut jalassa?
– Oli mulla kuulosuojaimet ja mummovainaan lukulasit.
– Lukulasit?
– Vakaa päämääräni kuolla unohdettuna, vaatii ensin kuuluisuutta.
Lehtitalon väki kiinnostui uudesta matkustajasta, ja krapulaisimmatkin matkan osanottajat alkoivat herätä henkiin. Oliko se viime tammikuussa, kun Luttinen oli kylän ilmoitustaululta tullut lukeneeksi Javanaisen ”Ainutlaatuisesta maailmanennätyskokeesta”? Tästähän oli yli puoli vuotta, vaikka ei Javanaisen olinpaikkaa kukaan tuolla välin ollut kysellyt. Hullu se oli mikä hullu. Kylähullu.
– Mistä sinä sait idean tuohon mielettömään sukellukseesi?
– Siskonpojan koneelta kattoin YouTubesta. Se venäläinen sukelsi jään alla kakskytä metriä.
– Sillä oli neopreenipuku, sillä venäläisellä, ja sulla oli sarkahousut.
– Suomalainen vastaa kymmentä ryssää. Jyystin tuuralla ne reiät kahensaan metrin välein. Hirviä homma siinäkin.
– No nyt olet kumminki hukkunu. Mites nyt suu pannaan?
Puistatti, mutta äskeinen veneeseen hilattu näkinkenkien peittämä ruumis antoi juuri kalastajaveneen takaosassa lausuntoa järven tilasta ja ekosysteemistä yleensä. Javanaisesta oli päästävä eroon ennen kuin mies päättää muuttua albatrossiksi ja nostaa koko maksavan asiakaskunnan laajoille siivilleen.
Raakinavaara 