Virhe

Olen surmannut kaksi aviomiehistäni ja ”L” on ainoa, joka niistä kolmesta on vielä jäljellä. Minä en
tiedä, miksi minä kutsun häntä yhä nimellä ”L”, tai ”Äl”, tai joskus hienostellen ”El”. Hän on minun ensimmäinen aviomieheni, ensimmäinen rakastajani ja oleellinen pala nuoruuttani; sellaista muistoa pitäisi vaalia ja kunnioittaa, niin meille on opetettu. Toisaalta voisin aivan yhtä hyvin
väittää, ”ällän” olevan käärme, sillä niin kuin useissa tunnetuissa loppuaan kohti kohtalokkaaksi
käyvissä kertomuksissa, tässäkin on mukana käärme. Me menimme naimisiin Barbadoksella ja
vähän tuon tapahtuman jälkeen (itse asiassa hääyötä seuraavana aamuna) hän jo petti minua ensimmäisen kerran. Tyttö tuli siivoamaan hääsviittiämme.

Miehiä on helppo surmata, sillä yleensä he luottavat itseensä liikaa ja elävät muutenkin
epäterveesti. Erityisesti ympäristön talopoikien keskuudessa uhkarohkeus on ominaisuus, joka on
juurtuneena syvälle. Uhmakas rohkeus, uhkarohkeus, on oleellinen osa talonpoikaiston
perintötekijöitä meilläpäin, ajatelkaapa nyt vaikka Sven Tufvaa, jne! En voi väittää etteikö meidän
sukumme olisi vaalinut tuota ominaisuutta omissa talonpojissaan. Kyllähän te sen tiedätte: Hakkaa
päälle, ja tuo kaikki kansallinen trumpetinsoitto. Aikaisemmin talonpoikien uhkarohkeudesta oli
meille suuri avu jo aivan arkisissa kartanon askareissa. Aina ensijäiden aikoihin syksyllä linnassa
syötiin madetta, jota ostimme ympäristön talonpojilta. Ensijäiden aikaan he, talonpojat siis,
kolkkasivat niitä jään läpi ja toivat sitten linnan portille myytäväksi ja kokkimme tiesi kuinka
toimia. He olivat rohkeita nuo entisajan talonpojat, ja jossakin sisimmässäni tunnen, että
minussakin virtaa pieni osa tuon jalon joukon verta.

Madetta ja samppanjaa! Voiko venetsialaisia juhlavammin viettää? ”L” on toista maata. Hän on
lihava ja laiska, flegmaattinen ja pirullinen – vaikeasti ”luokkavammainen”, minä sanon hänelle.
”Sinä olet vaikeasti luokkavammainen”, niin minä hänelle huudan. Yleensä hän, minun tuikean
saarnani jälkeen, laskee hävyttömän äänekkäästi ilmaa siinä sohvallaan maaten. Me saimme tuo
sohvan kerran häälahjaksi sukulailtani, se oli viimeistä huutoa silloin 1970-luvun alussa –
Vietnamin aikoihin. Silloin hän vielä muistutti paljon Jeesusta, joka oli aina riippunut
lastenhuoneeni seinällä. Silloin ”El” oli notkeavartaloinen, pitkätukkainen ja kapealanteinen ja
hänen silmänsä olivat jo silloin indigonsiniset. Hän kiihotti ”kansanjoukkoja” ja erityisesti minua –
aatelisperheen ainoaa lasta. Hän oli viikon maolainen, ja toisella viikolla hän jo mielikuvituksissaan taisteli Etelä-Amerikan viidakoissa. Hevosnaamaisena hän huusi kaikilla foorumeilla
”vallankumousta”, ja Vietnamin sota oli hänen pääaiheensa. Voi, minä olin silloin niin rakastunut
että tulin raskaaksi, ja sukuni lähes kirosi minut.

Viime viikolla ne painajaiset taas alkoivat. Se oli L:n pää siinä unessa ja minä olin siitä aivan
varma ja se vieras nainen puhui sille solkenaan ja piteli päätä sylissään ja toisti sille lausetta: ”sinun
pääsi on hevosenpää.” Tuttavallinen suhde pään ja tuon minulle vieraan naisen välillä oli
päivänselvä, ja tuohon ikiomaan varmuudentunteeseeni minä heräsin. L:n pää oli eittämättä hieman
hevosmainen ja sen turpa oli vähän ulkoneva. Herättyäni huomasin hikoilleeni voimakkaasti ja
silkkinen yöpaitani oli kietoutunut kauttaaltaan kiinni ihooni kuin suuri kuristajakäärme uhrinsa
ympärille. Sillä hetkellä minulle valkeni kirkkaana, mitä minun oli tehtävä. Hetken aikaa tosin
epäilin aikeeni järkevyyttä, sillä kolmannen aviomiehen surmaaminen ei ehkä jäisi noin vain
huomaamatta. Tämä uusi lääkityt on kuitenkin saanut bipolaarin pahimmat huiput tasoitettua
mielestäni, ja selkeyttänyt huomattavasti arvostelukykyäni. Minä laskin kaiken ohuen jään varaan,
sillä lopulta kyseeseen tulisi vain ilmiselvä onnettomuus.

Jään ja sen kantavuuden kanssa ei ole leikkimistä, sen nämä täkäläiset ihmiset tietävät. Heti
ensimmäisen syksyisen luisteluiltamme jälkeen sovin vierailustani hänen asuntovaunulleen. Tuo
vanha hassu ensijään tuokio on säilynyt meidän välillämme, vaikka hän onkin pirstonut ja särkenyt
kaiken muun meille joskus yhteisen. Minä antaisin toimittaa illan juomat hänen asuntovaunulleen,
sillä ”L” lupasi itse valmistaa ruuan. Minä suostuin tähän tehtävänjakoon mielihyvin, sillä ”L” on
armoitettu kokki, ja erityisesti silloin kun kyseessä ovat kalaruuat ”El” on loistavimmillaan. Niinpä
saavuinkin jo hyvissä ajoin hänen luokseen, saadakseni nauttia niistä tuoksuista, jotka hän
asuntovaununsa ahtaasta keittiönurkkauksesta esiin loihti. Miten hän juuri tällä kertaa oli päätynyt
yrteillä täytettyyn mateeseen, sitä saatoin silloin vain arvailla.

Ehkä minun olisi pitänyt panna yksityiskohdat tarkemmin merkille. Pöydällä lojui kaiken muun
kirjallisuuden ja epämääräisten muistilappujen lisäksi avattuna DDR:ssä vuonna 1972 julkaistu
keittokirja ”Das Freiheit des Kochkunstes”. Meinradt syntyi meille 1975, juuri kun Etelä-Vietnam
antautui ja siinä antautui samalla myös koko länsi. Me emme antautuneet ja suvun jälkikasvun
huoltajuuskysymyksessä ”Äl” sai vastaansa koko von Hammersteinien vanhan suvun oikeudelliset
asevoimat. Mutta kuten jo kerroin, ”L” on käärme, ja siitä viekkaimmasta päästä käärmeitä.
Jotenkin hän onnistui vakuuttamaan tuomarit siitä, että hänen edustamansa liberaalit
kasvatusmetodit olivat lapselle hyvästä. No aikakin oli sellainen ja me erosimme hampaita
kiristellen. Poikani, Meinradt, jäi runoilija isänsä eri muusasukupolvien leikkikaluksi. Mooses,
kuten ne naiset alkoivat häntä kutsua, antoi isänsä tapaan tukkansa kasvaa alas harteille, kuljeskeli avojaloin kesät huolettomana rantakaislikoissa ahvenia narraillen, ja ränsistyi talvella paikallisen
Esson baarin lemmikiksi.

Minä kaadoin laseihin vahvinta paloviinaa kartanon polttimosta, ja me kaksi kohotimme maljan
lammen loistaville luistinjäille. Vaikka välimme olivat yhä äärimmäisen jännittyneet ja
muodollisetkin, saatoimme jo nauraa yhteisille muistikuville nuoruudestamme: esimerkiksi sille,
kuinka ”L” muisti juoneensa ystäviensä kanssa samppanjaa minun tanssikengästäni eräiden suurten
juhlieni päätteeksi. Minun oli korjattava, että kyseessä oli ollut halpa keskiolut, jota nuo silloin
nuoret herrat ryystivät kengästäni. Ennen me emme kainostelleet vahvojen juomien suhteen, ja nyt
saatoin mielestäni tunnistaa ”L:n” turpeassa olemuksessa hurjan nuoruutemme merkit. Vaikenin
kuitenkin visusti näistä huomioistani, sillä en halunnut hänen mitenkään loukkaantuvan. Tässä
liikuttiin muutenkin heikoilla jäillä ja virheisiin ei nyt ollut varaa.

Eturuokana nautimme kiiskestä valmistettua kalalientä. Kiiski on lammen pohjia kiertelevä
piikikäs pieni kala, joka sopi mainiosti mateen syötiksi, mutta on myös mainio kalaliemen aines.
Lihavaa käärmettä jonkin verran muistuttava kahden kilon made makasi nyt riisipedillään pöydän
keskellä ja ulkona syksyn pimeä ilta alkoi voittaa päivän tylsähkön hämärän. Alkuperäinen
ajatukseni oli ampua hänet mukanani tuomalla revolverilla jonnekin lammen rannalle, mutta kalan
herkullinen tuoksu sai minut lykkäämään tuota suunnitelmaa myöhemmäksi. ”L” nosti muhkean
palan madetta lautaselleni, juuri sen kalan etuosan, jonka sisältä valui lautaselleni yrttien ja
maalaisvoin herkullinen vihreänkeltainen tahna. Sanoin että tässä vaiheessa ”L” voisi tarjoilla
meille toiset snapsit ja sen puolikuivan valkoviinin, jonka myös olin antanut tuoda tänne. Se sopisi
varmaankin mateelle mainiosti.

Made (Lota lota) on jumalaisen maukas kala. Syksyisin, ilmojen jäähtyessä, se saa erityisen
makuhermoja hivelevän aromin lihaansa. Minä tunsin käsilaukkuni ohuen nahan läpi revolverini
kylmän teräksen säärtäni vasten. Asuntovaunun ainoa valaistus olivat nuo kynttilöiden liekit, joiden
levottomassa valossa tunnistin tutut indigon väriset silmät. Niistä huokui silkkaa levollisuutta ja
rauhaa yli kohotetun viinilasin reunan. Nostimme jälleen maljan lammen ohuelle jääpeitteelle ja
”L” kehotti minua tarttumaan mateeseensa, niin kuin hän ilkikurisesti tapasi sanoa. Söimme lähes
ääneti joskin minä ehätin korostamaan sitä kuinka kartanossani olisi takuuvarmasti tilaa hänen
kaltaiselleen huippukokille. Tiesin kuitenkin hänen välttelevän ansiotöitä, kaiken tehdyn ja
tekemättä jätetyn piti näyttää sisäiseltä intuitiolta, ja niinpä jätin aiheen sikseen.

Iloisempi made, niin hän oli tämänkertaisen reseptin nimen mieleisekseen mukaillut.
Mateenlihan ohella maukkainta tässä kala-ateriassa oli se vihreä tahna, jolla kala oli sisältä täytetty.
Pyysin häntä nostamaan sitä pannulta lisää lautaselleni. Tehtävä, johon olin itse itseni määrännyt
vaati minua toimimaan, mutta olin jähmettyneenä draaman kaaren huipulle, josta katselin neuvottomana kahteen suuntaan. Takana oma onneton lapsuus ja uhmakas mutta niin villi nuoruus
”L:n” kanssa, ja sitten kaiken tuon hulluuden jättäminen ja pakkoavioliitot säätyni mukaan.
Edessäni näin kitsaan maa-aateliston viimeisen edustajan surullisen lopun, kreivitär Kitupiikki,
minä kuulin itse sanovani itselleni. Siinä vaiheessa tunnistin jo vanhan tutun tunkkaisen sipulilta ja
vahvalta viinalta haiskahtavan hengityksen pöydän yli. Yht’äkkiä nuo indigonväriset silmät olivat
kaikkialla ja minä aloin tunnistaa vanhoja jo kauan sitten kadottamiani asioita.

Aamuyöstä, vaivihkaa lammen jäätä ylittäessäni, (sää oli jopa edellispäivää viileämpi ja iltayöstä
oli jäälle satanut ohut kerros lunta) pohdin sitä kuinka valtavan loikan oli tuona yönä tehnyt.
Saavuttuani linnan portille aloin olla varma, että keskeinen virheeni oli ollut pyytää lisää sitä
vihreää tahnaa, jolla ”El” oli iloisemman mateensa täyttänyt. Päätin asettua asumaan yhteen niistä
linnan lukuisista torneista, joihin meillä oli ollut tapana sulkea niskuroivia talonpoikiamme.
Tehköön poikamme lopuille huoneille linnassa mitä itse haluaa.