Luttinen ja Munkkiniemen kreivitär

Luttisen ja linnan välillä on lampi. Ihmiset sanovat, että Luttisen ja linnan välillä lainehtii valtameri.
Kesäisin joutsenpari kasvattaa poikueensa jossakin lammen
rantakaislikossa ja vie ne sitten aina
syksyisin kauas etelän lämpöön. Vain tuo vanha joutsenpari palaa seuraavan kevään koittaessa
lammelle. Mäeltä, jossa linna seisoo, sieltä on näköala lammelle mutta Luttisen asuntovaunu jää jo
hieman rantametsikön varjoon.

Ilmaston muututtua kylmästä soisemmaksi, oli Luttinen vuorannut asuntovanunsa seinät
vanhoilla, nyt hiljaa sammaloituvilla patjoilla. Kesällä sammalten jo lähes kauttaaltaan peittämää
asuntovaunua tuskin erottaa ympäröivän jalopuumetsän vehreydestä. Oli kuin tuo tuuhea
puumetsikkö olisi nielaissut Luttisen asumuksen alhaalla lammen takana. Ihmiset linnan patiolla
kohottelivat samppanjalasejaan siroilla sormenpäillään, seurasivat kuplien vaellusta nesteen pintaan,
nyökkäillen samalla merkitsevästi yli lammen.

Kreivittären suku oli saanut linnan tiluksineen joskus vuosisatoja sitten kuninkaalta, tapettuaan
sitä ennen kaikki vääräoppiset eräistä Saksan pohjoisista maakunnista. Myöhemmin syksyllä, iltojen
jo hämärtyessä, yhä aavistuksen harmaat joutsenpojat ottavat ilmaa siipiensä alle ja linnan patiolle
saattoi jo tunnistaa tuikahduksen valosta, Luttisen asuntovaunun ikkunassa, lammen takana. Jokin
Luttisen esi-isistä uurasti aikansa vanhan von Hammersteinin aseenkantajana pohjois-Saksan
sotamittelöissä, ja Luttisen läänitys linnan rintamailla oli peruja siltä ajalta. Jotkut ilkeät ihmiset
sanoivat kyllä että kyseessä olisikin ollut aisankannatus näiden kahden sotaratsun välillä, mutta he
ovat ilkeitä he.

Luttinen oli tullut jostakin idästä kengässään se tietty mutteri, niin Esson-baarissa kerrotaan.
Mutteri on lähtöjään Kliment Voroshiliov -panssarivaunun talasta ja painaa noin kilon, joten on
ilmeinen valhe, että se mutteri olisi matkustanut tänne jostakin itämailta Luttisen kengässä.
Luttisen, itse itselleen kyhäämään elämäntarinaan ei siis ole uskominen. Mutteri tosin on todellisena
ja rautaisena siihen asuntovaunun ovenpieleen kyhätylle tupakkapöydälle käpertyneenä,
ruosteenharmaana painavana ja kyrillisin kirjaimin varustettuna.

Minä itse tulin Munkkiniemeen äitini vatsassa villillä 70-luvulla, joskus Vietnamin jälkeen, niin
ihmiset ovat minulle kertoneet. Minä olen Mooses ja minä vartuin kahden maailman välillä, linnan
ja asuntovaunun. Äitini (jos hän nyt kerran oli äitini) levitoi jonnekin pois, niin ihmiset ovat minulle
kertoneet. 
Minne tuo minulle niin outo nainen katosi, sitä en ole koskaan saanut heiltä tietää, eikä
sillä nyt niin suurta merkitystä tämän kertomuksen kannalta ole; minä vain kiertelen lammen rantakaislikoissa, olkihattu päässäni ja ongenvapa käsipuolessa. Huolettomana kuin taivaan lintu,
minä kiertelen.

Kreivitär taas ravistuu silmissä. Vielä vuosikymmen sitten hän jaksoi juhlia venetsialaisiaan
viikon, mutta nyt yksi syksyinen ilta ilotulitteiden räikeässä valossa saa kreivittären läpinäkyväksi
ja pelokkaaksi. Minä itse olen pannut rantakaislikostani merkille, että syksyisin nuo kaksi niin
toisilleen vierasta ihmistä, kreivitär ja Luttinen, alkavat jostakin syystä kaivata toistensa seuraa.
Tuon vastustamattoman kaipuun kliimaksi koittaa, kun lampi lopulta jäätyy, ja epäsuhtainen pari,
pyylevähkö vanheneva sekatyömies-kirjailija ja eteerisen hoikka kreivitär, kohtaavat peilikirkkaalla
jäällä. He kieppuvat ja kaartelevat kuin toisiaan kiusoittelevat kimalaiset. Kaunoluistinten terät
piirtävät lammen jäähän salaperäisiä kuvioita, joita minä aina seuraavan päivän aamuhämärissä
tutkin kuin yrittäen päästä jonkin salaisuuden jäljille.

Eräänä tällaisena aamuvarhaisena tuntina, lammen hauraan jään jo peityttyä ohuelti lumiseen
vaippaansa, minä yllätyin jalanjäljistä lumessa. Ne kulkivat lammen poikki, tullen Luttisen
asuntovaunulta ja päätyen mäen harjalle, suoraan von Hammersteinien linnan portista sisään.
Ihmiset puhuvat kaikenlaista, ja koskaan et voi olla varma että he haluavat sinulle pelkkää hyvää.
Varautuminen on jäällä liikkujan elinehto: parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaran, sen olen oppinut.

Niinpä olinkin kovin varautunut, kun päivittäinen istuntomme Esson baarissa keskeytyi
yllättävään vierailun. Mustasta, baarin ulkoportaiden eteen pysähtyneestä kiiltävästä henkilöautosta
nousi huomattavan ylipainoinen herrasmies, joka vaivalloisesti alkoi kiivetä vanhoja
sementtivaluportaita ylös, astuen lopulta sisälle Esson baarin savuun. Sisällä hän kääntyi
huomattavan ketterästi kannoillaan, ja me ajattelimme että nyt hän lähtee niine hyvineen, mutta hän
suuntasikin kulkunsa kohti kantapöytäämme. ”Te varmaankin olette Mooses?” Tulija oli
suunnannut pienten terävien silmiensä katseen suoraan minuun.

”Joo, on se, mitä te meidän Mooseksesta haluatte?” Minun seurueeni, joka oli sanavalmista ja
pelkäämätöntä, esitti varsin terävän vastakysymyksen, kuten varmaankin huomaatte. Tulija ei
näyttänyt vähääkään hätkähtävän, vaan alkoi luetella niitä kaikkia mahdollisia titteleitä, jotka minä
nyt perisin ollessani virallisesti von Hammersteinien suvun omistuksien ainoa perijä
Munkkiniemessä, ja uusi laillinen suvun päämies. Äitini, kreivitär von Hammerstein ja isäni
sekatyömies-kirjailija Luttinen, olivat edellisenä yönä yksissä tuumin päättäneet kumpikin
tunnustaa oman huoltajuussuhteensa minuun. Samalla oli myös sovittu testamentin käytäntöön
panosta välittömästi. Isäni, sekatyömies kirjailija Luttisen perintöä eritellessään asianajaja Salomo
Eisensteiniksi esittäytynyt tulija ryki vaimeasti, mutta me kaikki Esson baarissa panimme merkille, että Kliment Voroshiliov -panssarivaunun telastosta jossakin puuttuva osa, kuului nyt virallisesti
minun omistuksiini.