KEKKONEN I

Taas keinutti ja se tuli aamun pillereistä. Nyt ei kusettanut, mutta horisontti heitti puolelta toiselle kuin syysmyrskyssä. Onnekseni loputtomilla käytävillä oli riittävästi seinää ja keppiin tukeutuen tarkkailin kutistunutta valtakuntaani. Veljeni, suurherttuan, vanhin poika on nyt määrätty omaisuuteni hoitajakseni ja se toimi on ainoa, johon veljenpoikani on koskaan innolla ryhtynyt.

Kapean horisonttini loputtomuudesta, kiiltävänä vellovaa käytävää lähestyy komentajakapteeni Luttinen, joka puhuu ärtyneenä itsekseen. Kohta varmaankin osaamattomat matruusit saavat jälleen kuulla kunniansa. Käytävä välillämme keinuu, mutta merenkävijän varmuudella komentajakapteeni lykkää rollaattoriaan minua kohden. Asetan keppini esteeksi ja Luttinen pysähtyy ja katsoo ärtyneesti. Uskallan udella syytä tulijan ärtyneeseen mielentilaan.

– Kekkonen.

– Kekkonen?

– En minä sitä mokomaa koskaan edes äänestänyt. Olin siihen aikaanHonka-liitonmiehiä henkeen ja vereen. Olen isänmaallinen mies.

– No mitä sitten siitä Kekkosesta? Mistä tuo muremieli?

– Pelkään menettäväni komentajuuden Karhu I:llä. Kekkonen tuli viime yönä tapaamaan minua henkilökohtaisesti ja pelkään käyttäytyneeni protokollaan sopimattomasti tasavallan presidentin seurassa.

– Kerro tarkemmin, juttuhan vaikuttaa mielenkiintoiselta.

– Olin todella huojentunut, kun kaikki viimein oli ohi. Kello näytti tarkalleen aikaa 03.37 ja minä kirjasin kaiken ylös mahdollista myöhempää oikeuskäsittelyä varten.

– No annahan tulla Luttinen. Mitä todella tapahtui, kuten historioitsija Ranke kysyisi. Kerro kaikki omin sanoin.

– En tarkkaan muista miten Kekkonen joutui autooni, mutta yht’äkkiä huomasin tasavallanpresidentin istuvan siinä pelkääjän paikalla. Ymmärsin välittömästi, että hän piti erityisesti autoni etupenkkien plyysiverhoilusta. Se oli tämä viimeisin vaununi. Ajelin siinä eteenpäin liiemmälti presidentin kuulumisia utelematta, sillä ajattelin että useat mieleeni silloin juolahtaneet kysymykset olisivat mahdollisesti tasavallan presidentin elämismaailmassa silkkaa turhanpäiväisyyttä.

– Tuo on kyllä ymmärrettävää.

– Ja sitten me tulimme ranskalaiseen liikenneympyrään, jossa oli tullitarkastus.– Olitte siis Ranskassa?

– On sivuseikka, missä me olimme. Minä olen mokannut tasavallan presidentin seurassa ja se on tässä pahinta. Komentajan asemani aluksella on nyt uhattuna.

– Mitä todella tapahtui? Muista se!

– No tämähän on niin, että ei ole olemassa tullia eikä tullitarkastusta, johon ei muodostu jonoa. Jossakin se saattaa olla kilometrienkin mittainen ja täytyy myöntää, että ranskalaistenliikenneympyrään organisoima tarkastus ei ollut niitä kaikkein toimivimpia. Aikaa kului ja tilanneautossa alkoi käydä pitkästyttäväksi. Istuimmehan koko ajan tuppisuina, sillä presidentille ei lörpötellä, ei! Muista se!

– No miten sitten?

– Kekkosta alkoi paskattaa. Sille tuli hätä kesken sen tullitarkastuksen. Se meni ykskantaan vain ulos sanomatta mitään ja jostakin ne ranskalaiset tullivirkailijat toivat Kekkoselle pytyn siihen keskelle sitä liikenneympyrää.

– Todella huomaavaista – ei kyllä tapahtuisi täällä – me olemme metsäläisiä ja pysymme.

– Kekkoselle kävi kuitenkin yksi moka siinä toimituksessa. Ehkä sillä oli liian iso hätä, tai sitten se vain unohti laskea ne housut ennen pytylle istuutumista. Itse kallistuisin jälkimmäisen vaihtoehdonpuolelle.

– Luonnollista, mieshän on vanha kuin taivas.

– No, minä odotin siinä autossa ja katselin kauhulla kuinka sitä paskaa alkoi nousta yhä ylemmän Kekkosen vihreistä erähousuista, sen leveän vyön yli ja henkseleiden lomasta. Harmaa villapaita muuttui helmastaan aivan ruskeaksi ja sen vihreän ulkoiluasun takki likaantui myös pahan kerran.

– Todella ikävää.

– No ei siinä mitään – tätähän sattuu, mutta asemani Kekkosen autonkuljettajana vaati nyt nopeita päätöksiä ja onneksi muut jonossa olijat eivät erityisemmin kiinnittäneet huomiota Kekkosen puuhasteluun siinä liikenneympyrän keskellä.

– Miten selvisitte tilanteesta?

– Kyseessä oli tasavaltamme presidentin kunnia ja niinpä päätin toimia kuten kunnon kansalaisen jameriupseerin kuuluukin. Arvelin, että Kekkonen oli jo itsekin huomannut tapahtuneen ja ehkä hänhäpeäisi palata autooni ja päätin tehdä sen ainoan ratkaisun, mitä oli tehtävissä.

– Mielenkiintoista. Mikä oli strateginen ratkaisusi, sinä vanha merisusi?

– Päättelin, että haju olisi ehkä juuri se joka paljastaisi tapahtuneen ”vahingon”. Auton lämpimissäsisätiloissahan ulosteenhaju olisi ollut varsin voimakas. Päätin ehkäistä hajun ilmitulon.

– Miten?

– Muistin, että olimme eilisen päivällisen aikana nauttineet presidentin tarjoamalla päivällisellärunsaasti vahvasti maustettuja ja myös hapatettuja ruokalajeja sekä raskaita Bordeaux-punaviinejäja tuo kaikki olisi nyt kypsynyt vatsassani siihen pisteeseen, että Kekkosen kakki jäisi toiseksi.Minä yksinkertaisesti annoin housujeni täyttyä edellisen päivän aterianjäänteillä ja tunsin olonitodella helpottuneeksi. Liikennekaaos ranskalaisessa liikenneympyrässä oli ohi kello 03.37suomenaikaa.

– Entäs se Kekkonen?

– No poliitikoille ominaiseen tapaan hän varmaankin järjesti itselleen toisen kuljettajan ja väittäävarmaankin nyt minun olevan syyllinen koko tapahtuneeseen.

– Todella mielenkiintoinen paljastus, jota en aikaisemmin ole Kekkosesta kuuluutkaan. Ehkäjatkamme tästä kuitenkin kahvilan suuntaan ja nautimme croissantit kahvin kera.

– Annahan kun pitelen hieman tästä reelingistä – tänään taas keinuttaa?Komentajakapteeni Luttinen hyväksyi pyyntöäni ja ilme hänen karkeilla sotilaankasvoillaan lauhtuisilmiinpistävästi. Ruuhkautunut lemu jäi taaksemme laitoksen käytävälle ja vaappuessammekahvilan suuntaan ajattelin, että vielä minä täältä Saint Helenan saarelta lähden. Satsaan sittenmaaomaisuuteni laivastoon.