Kehitymaa, kehitysalue ja banaanitasavalta

Kehitysmaa ja kehitysalue

”Development and Enviroment” -artikkelissa Kristiina Pirnes käsittelee Brasilian ja Amazonaksen sademetsien tilannetta ja ongelmia 1960-luvulla. Amazonaksen sademetsien kohtalosta on tullut eräänlainen kaikkien nähtävissä oleva syöpäkasvain, jolle pitäisi tehdä jotakin. Ongelmakenttä taustalla saattaa olla laajempikin. Etelä-Amerikan, Brasilian ja sen naapurivaltioiden nostaminen sosiaalisen-, poliittisen-, taloudellisen- sekä ympäristöhistoriallisen tutkimuksen valokeilaan voi jopa häikäistä oman ongelmakenttämme lähilukua. Demokratia, sellaisena kuin me sen elämme, ei ehkä myöskään ole autuaaksi tekevä ratkaisu tässä kysymyksessä. Nopeaan voittoon ja maksimoituun hyötyyn tähtäävän talouspolitiikan vaikutukset eivät näy hierarkian huipulla elävien sisäpihoilla, eivätkä kansallisten parlamenttien istuntosaleissa. Ne näkyvät siellä, missä suurteollisuudelle annetaan vapaat kädet toteuttaa nopeutuvan kasvun strategioitaan ja harjoittaa mielipidemanipulaatiotaan. Kehityksen, elintason ja jopa onnellisuudenkin mittarit on meillä rakennettu paljolti niiden ehdoilla, jotka näkevät vain kaiken kvantitatiivisen ja materian mittaamisen arvoisena. Mielenkiintoista on, että kehityksen ja ympäristön välinen dikotomia on vallinnut suomalaisessa todellisuudessa koko viime vuosisadan, ja vaikeneminen tämän ongelman taustatekijöistä jatkuu.

Pirneksen tutkima ajanjakso 1960-luvulla sijoittuu aikaan jolloin epädemokraattiset sotilasjuntat ja näiden kenraalit hallitsivat useissa eri Amazonaksen alueen maassa. Ympäristökysymykset alistettiin kansallisiksi kysymyksiksi jotka ratkottiin pääkaupungeissa, ja näin ne tavallaan olivat pois siitä kontekstista missä ongelmakenttä sijaitsi. Todellisten vaikutusten ilmaantuessa nämä päättäjät istuvat jo vaipoissaan ymmärtämättä tai kuulematta mitään. Kenraalien, kuten muidenkin päättäjien elinikä on useinkin paljon lyhyempi kuin vaikkapa luonnonpuun elinikä. Kysymys on paljolti ollut myös teknologisesta kehityksestä 20. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä, se on mahdollistanut yhä nopeamman ja syvemmälle periferiaan tunkeutuvan luonnon haltuunoton. Ilmastoidut rakennukset ja työkoneet mahdollistavat toiminnan mitä erilaisimmissa olosuhteissa, syvimmästä sademetsästä Grönlannin jäätiköille saakka.

Voimme ottaa esimerkin lähempääkin, ja kysyä mitä merkitsee vaikkapa avohakkuu Lapissa tai Talvivaaran jätevedet sille päättäjäryhmälle jonka ”toimeentulo” määräytyy sen mukaan millaisia lukuja he voivat esittää Euroopan alueen taloudesta vastaaville elimille. Kapitalismin ja valtiontalouden sekä ”yhteisen hyvän” kietoutuminen toisiinsa ei ole vain menneisyyden ongelma Brasiliassa. Länsimainen kapitalismi ei tunnu tarvitsevan enää demokraattista koneistoa pyrkimystensä verhoksi, niin tiivisti ”kansakunnat” ovat sitoutuneet noudattamaan Foucaultin jo 1970-luvulla tunnistaman yhteisen valtapelin sääntöjä.

Suomen paperinjalostusteollisuus ja Etelä-Amerikka ovat kaksi osaa varsin synkkää lukua siitä uusliberalistisesta vapaan riiston ja alueellisen alistamisen politiikasta, mitä suuret korporaatiot tänään harjoittavat. Monokulttuuri, paperimonopolit ja teollisuusmetsikkö ovat suomalainen vientituote, joka tukee kansallista perusteollisuuttamme ja levittää pragmaattista osaamistamme kaikkialle. Hiljakkoin tilastot osoittivat suomalaisen metsäkoneteknologian osuuden yli 50 prosentiksi maailman koko tuotannosta. Yksi johtavia ”ympäristöteknologiaa” konsultoivista monialayrityksistä on suomalainen Pöyry. Koekenttänä tälle luontoa ja sen arvoja väheksyvälle ”rahan ympäristöpolitiikalle” on ollut Suomi, ja sen periferiat.

Kristiina Pirneksen artikkelista käy ilmi ympäristöön kohdistuneiden taloudellisten toimenpiteiden koon suhteeton koko Brasilian sademetsissä. Lisäksi monet projektit ovat osoittautuneet myös lyhempien klassisten talousmittareiden valossa kannattamattomiksi. Huippukarja on ”syönyt” metsät samoin kuin meillä Suomessakin. Lapissa, jonka tilanteen tunnen paremmin, kansallisen teollisuuden puunhankintayhtiö Metsähallitus ennallistaa niitä soita joita se kiireellä 1960-70-luvulla suurisuuntaisten MERA ja Metsä2000 -ohjelmien puitteissa ojitti. Metsä, suot ja muu ympäristö eivät vain suostuneet toimimaan taloudellisen utopian välikappaleina ja tuloksena oli dystopia.

Viime vuosina Etelä-Amerikassa ovat nousseet vaihtoehtoa hakevat poliittiset ja aatteelliset liikkeet päivänvaloon. Useat mantereen maat ovat asettuneet kolonialistista talouden ja kulttuurin riippuvuutta vastaan. Kehitys on yllättävä, sillä olemmehan tottuneet ajattelemaan ajattelutapoja koskevan kehityksen vain vanhojen demokratioiden yksinoikeutena. Yllättävintä tässä on lisäksi, että kehitys meillä on viime vuosina ollut aivan päinvastaista ja takavuosien banaanitasavalta määritelmä sopii tänään ehkä paremmin pohjoiseen irrationaalisuuteen kuin johonkin Chicitan tai United Fruitsin hallinnoimaan 1960-luvun Etelä-Amerikan valtioon. Mitään häpeämättömillä pääomilla ei tunnu olevan paikkaa mikä olisi niiden nopealta toiminnalta turvassa.

Mainokset

Mylly pyörii

 

Parasta tietysti olisi visusti olla puhumatta koko mokomasta. Siinä on kuitenkin jotakin dopingmaista tässä uraanin voimassa. Sen ei pitäisi näkyä missään. Kaikki näyttää siltä kuin ennenkin, mutta suorituksesta löytyy tehoa joka hämmentää. Itse suorituksen kätkee luminen metsä tai vahvat muurit. Rikkoontunut sauva on sitten se metaforan piste, jossa kaikki romahtaa, mutta kuka uskaltaa niin kauas ajatella.

Voltaire marssitti keväällä 1752 kahdeksan mailia korkean Mikromegas -jättiläisen Sirius-tähdeltä Perämeren pohjukkaan, Simon tietämille. Novellin lopussa tämä maailmankaikkeuden kulkija Mikromegas kommentoi pilkallisen römeällä naurulla Maubertiuksen retkikunnan tiedemiesten ja filosofien käsitystä ihmisen ainutlaatuisuudesta ja ensisijaisuudesta tällä planeetalla. Mittasuhteet tuntuvat tänään kadonneen tyystin niiltä jotka esittävät vajaan 200 000 asukkaan Lapin tarvitsevan atomivoimalan ja nyt yht’äkkiä Lapista löytyneiden uraanivarojen hyödyntämisen olevan jonkinlaisen yleisen moraalisen velvollisuuden, ennen kuin lumet sulavat. Mitä on tämä uraaniherätys ja olemmeko myöhästyneet jostakin?

Puolaa ja ranskaa pääkielenään taitavalla Rauman ja Porin rannikkoseudulla rakennetaan parasta aikaa maailma suurinta ydinreaktoria. Rakennetaan on tässä passiivissa koska sitä todellista työn tekijää ei viime tietojen mukaan ole kenenkään kirjoissa tai tiedossa. Se on jännä seurakunta tämä atomivoimateollisuus, vaikka sillä kyllä luulisi olevan pääomaa vakuuttaa vaikka korppi valkoiseksi. Esimerkiksi saksalainen Eon energiakonserni käytti viime vuonna mainontaan noin 200 miljoonaa ja yli 400 miljoonaa euroa ystävällisiin neuvoihin tietämättömille kansalaisille. Neuvoihin, joissa selkokielinen insinöörien numerofraseologia peittää sen viimeisenkin ymmärryksen ja tiedon ytimen. Helppoja lukuja pyöriteltäväksi.

ERP- reaktori, niin kuin tätä koskaan missään kokeilematonta Moolokia kutsuvat he joilta ei älypuhelinta synny, tuottaa tehokkuutensa ja moderniutensa ohella voimakkaammin säteilevää jätettä kuin mikään tähän mennessä käytössä oleva reaktorityyppi. Atomijätteiden sijoituspaikkahan ei sijaitse sen kukkulan alla, millä valta istuu, ei. Tavallinen veronmaksaja on viime kädessä se, joka on helisemässä atomijätteiden sijoituksen kanssa. Saksan haahuilua atomivoimasta johtuvan ympäristöongelman kanssa on ollut hyvä seurata. Saksalaisilla kun on historiallisesti kokemusta siitä, että vallan tekoja on hyvä seurata, eikä vain silmät suitsirenkaina ihmetellä. Helsingissä on Hesari tehnyt kyselyn siitä mikä olisi sopiva viesti 100-200 000 vuoden päähän meidän sukupolveltamme. Yleisin toive taisi olla pääkallo.

Samalla Wikipedian haulla oikeutusperiaate löytyvät: säteilyturvallisuus, uraanikaivos ja anastus. Meillä on kaivoslaki ajalta kuin ihmisiä piti vielä kieltää lailla sekaantumasta navettakarjaan, ja sylkemästä permannolle. Kun 1600-luvulla taantumus ja monarkia restauroi maanhankinnalla reformaatiossa repsahtanutta olemisensa kuvaa, piti tälle aktiivisuudelle löytää henkinen ponnin sekä jokin ylevä selitys. John Locken maankäytön filosofia (lienee alkujaankin mittatilaustyötä) oikeutti ryöstämään kokonaisia mantereita luonnonkansoilta, muka maan korkeamman kultivoinnin kautta. Liberaalista oikeudesta maahan, siihen suunnatun työn arvon kautta, on meillä tullut uusliberaali oikeutus anastaa elinmahdollisuus vuosisataisista perinteistä eläviltä kyliltä ja niiden asukkailta, aivan kuin kerran intiaaneilta ja aboriginaaleilta kauan sitten. Kun nyt joku ventovieras tulee, ja pistää lapiolla siihen sinun marjapensaasi juureen löytäen uraaniesiintymän, on oikeutusperiaate se jonka myötä sinun on marjasi korjattava ja vähin äänin paikalta häivyttävä. Hän on löytänyt suuremman hyödyn kuin sinun onnettomat herukkasi. Suomalaisen Wikipedian kaivosteollisuutta käsittelevät sivut ovat muuten yksisilmäisen kritiikittömät ja edustavat hengeltäänkin enemmänkin atomivoimateollisuuden ja heidän suomalaisen serkkunsa STUK:n hännännostoa, kuin asiallista ja riippumatonta informaatiota. Katsokaa vaikka tuota uraanikaivossivua: aivan kuin skannattu kaivosteollisuuden lobbaussivuilta. Niin kuin Tšernobyl olisi unohtunut kokonaan, kaiken muun inhimillisen toheloinnin seurauksena.

Clio-onlinen artikkelissa 16.04.2010, Humbold yliopiston tutkija Rainer Karlsch kiistää tsekkiläisen tutkijan O.Pustejovskyn väittämään, että venäläiset olisivat käyttäneet toisen maailmansodan jälkeen Joachimsthalin uraanikaivoksessa järjestelmällistä joukkotuhontaa. Rainer Karlsch tuo kuitenkin artikkelissaan esille erään mielenkiintoisen yksityiskohdan aikaisemmilta, kolmannen valtakunnan uraanikaivoksilta. On tiedossa vain yksi suunnitelma, kirjoittaa Rainer Karlsch, jossa Joahimstalin uraanikaivosta olisi käytetty työllä tuhoamiseen. Suunnitelman esitti 1942 aluetyöterveyslääkäri tohtori Arthur Brandt Saksenista. Tohtori Brandt halusi suojella saksalaisten kaivostyöläisten terveyttä, ja sijoittaa heidän sijastaan uraanikaivoksiin ulkomaalaisia kaivostyöläisiä. Tohtori Arthur Brandin perustelu kuului: ”Ei ole mitenkään vastuullista, että arvokas saksalainen kansanaines joutuu työtehtäviin, jotka hyvin suurella varmuudella myöhemmin johtavat ennenaikaiseen keuhkosyöpään ja kuolemaan. Jos radonin hyödyntäminen on valtiolle välttämätöntä, olisi tällaisiin tehtäviin pääasiassa sijoitettava vähempiarvoista työvoimaa, jonka aikaisempi kuoleman ei ole vahingoksi arvokkaalle saksalaiselle kansanainekselle.” Tohtori Brandt lähetti tämän ’ennakoivaan työvoimanvalintaan’ nimeämänsä ehdotuksen noin 40:neen eri valtiolliseen toimielimeen, saamatta kuitenkaan hyväksytyksi ehdotustaan. Miksi sitten tätä ennakoivan työvoimanvalinnan ehdotusta ei toteutettu, sehän olisi sopinut natsi-Saksan etiikkaan oikein hyvin. Eikö Hitler ehkä luottanut näitä alempiarvoisia ulkomaalaisia tähän tärkeään tehtävään, ja halusi uhrata siihen omat kaivosmiehet. Hänellä oli valta.

Kun nopeat päätökset ja suoritus ovat valtaa, kaikki muu käy vaan ei asioiden puntarointi tai köyhäksi leimautuminen. Mitä oikeastaan on uraani? ”Köyhdytettyä uraania käytetään sen läpäisyominaisuuksien, ei radioaktiivisuuden, takia. Uraani on myrkyllinen raskasmetalli. Köyhdytetty uraani on vähemmän radioaktiivista kuin luonnon uraani.” Näin uraaniteollisuus esittelee sivullaan perhepotrettiaan. Joku päivä se ehkä haluaa ampua sen uraanin takaisin siihen sinun vaarallesi. Ja sinulla on moraalinen velvollisuus sanoa, niin sanoa – mitä ?

Uusliberaali kapitalismi on kurkunleikkaajiensaari. Näillä uraanipäätöksillä on vaikutusta tavallisen, kiintokuutioina ja kantorahoina elämänsä onnellisuutta mittaavan ihmisen elämään. ”Maaseutua ei voi tuoda”, oli MTK:n ladonseinä-slogan EU-äänestyksen aikoihin. Ei sitä silloin kukaan käsittänyt. Ei sillä liioin ole nytkään mitään relevanttia pitoa tämän maailman kanssa. Tavara kulkee sinne tänne, saksalaiselle syötetään italialaisen ruuat ja me syömme saksalaisen juustot. Muutaman kympin hehtaarikorvaukset piilouraanivaltauksista maanomistajalle ovat jo kuitenkin niin suurta julkeutta, että puistattaa. Miksi siinä notkollaan olevan ladon seinässä ei lukenut: ”Jos antaa vapaat kädet kaikenmaailman kauppasaksoille, voi maaseudulla pilata paljon.”

Teoillahan tapaa olla seuraukset. Onko ennen tehty kiireessä vääriä päätöksiä, joista on sitten kärsitty jälkeenpäin? Sonera teki 1990-luvun puolenvälin tietämillä viikon verran umts-huutokauppaa ja nopeita ripeitä päätöksiä. Suomen vanha Telelaitos oli mennyttä sen sileän tien. Mikä onkaan männyn keskirunkokoko tänään Lapissa? Pikkutukki ja pikavippi! Euroopan nopeimpaan luonnonmetsien hävittämiseen avohakkuilla tarvittiin enemmänkin aivopesua kuin tutkimusta. Alituottoiset kuusikot, metsäporon ainoa turva maaliskuussa, ovat melkein jo historiaa ja meneillään on viimeisten todisteiden hävittäminen. Luonnonlohijoki padottiin jonnekin etelään jo 1940-luvulla, sekin nopeiden ja ripeiden otteiden seurauksena. Näitä ahtaasta kansallisesta hätätilasta tehtyjä ripeitä päätöksiä voisi luetella enemmänkin, ja seurausten jälkihoito on yhtä kaukana kuin nousulohi Kemihaarasta. Teollistunut elintarviketuotanto takaa kissankokoisia otsikoita metropolien päivälehtiin. Taannoisessa dioksiiniskandaalissa rehuteollisuus syötti kanoille ja sijoille niitä samoja rasvoja millä autot kulkevat töihin ja sieltä takaisin kotiin. Kreuzfeld-Jacobin-taudin saimme, kun joku älysi jauhaa lampaan ja syöttää sen lehmälle. Se tuotanto, joka ei tarvitse kasvihuoneita tai ilmastoituja elementtituotantohalleja, ajetaan yhä ahtaammalle myös Lapissa. Asutamme kuitenkin vielä Euroopan viimeisimpiä nurkkia, mitä ei ole täysin asfaltoitu eikä ilmastoitu. Täällä on mahdollisuus ja ehkä vielä lupakin ottaa askel törmäämättä ehdottomaan, läpikulkemisen tai pysähtymisen kieltävään, varoituskylttiin.

Lappi elää liki paljaaksi hakatun kotivaaransa juurella, ja sen yli pyyhkivät hyödyttömyyden tuulet. Poro, joka ystävällisyyttään joskus neuvoi meille tien aivan tänne pohjoiseen, tuntuu kyllä nyt kaivelevan hyvin. Eestiläiset ovat oikeassa: meissä on hitunen poroa, ja me pidämme siitä vähästä kiinni. Esteetikkojamme vaivaa protestanttinen kauhukuva siitä kuinka laiska lapinäijä käärii rahaa syöttötariffeilla ja etelän kultivoitu ihmisjaloste ei voi rauhoittua vuotuista kaksiviikkoistaan toiveittensa Stillebenissä. Mylly pyörii vaaralla, vai onko se Mikromegas?