Mylly pyörii

 

Parasta tietysti olisi visusti olla puhumatta koko mokomasta. Siinä on kuitenkin jotakin dopingmaista tässä uraanin voimassa. Sen ei pitäisi näkyä missään. Kaikki näyttää siltä kuin ennenkin, mutta suorituksesta löytyy tehoa joka hämmentää. Itse suorituksen kätkee luminen metsä tai vahvat muurit. Rikkoontunut sauva on sitten se metaforan piste, jossa kaikki romahtaa, mutta kuka uskaltaa niin kauas ajatella.

Voltaire marssitti keväällä 1752 kahdeksan mailia korkean Mikromegas -jättiläisen Sirius-tähdeltä Perämeren pohjukkaan, Simon tietämille. Novellin lopussa tämä maailmankaikkeuden kulkija Mikromegas kommentoi pilkallisen römeällä naurulla Maubertiuksen retkikunnan tiedemiesten ja filosofien käsitystä ihmisen ainutlaatuisuudesta ja ensisijaisuudesta tällä planeetalla. Mittasuhteet tuntuvat tänään kadonneen tyystin niiltä jotka esittävät vajaan 200 000 asukkaan Lapin tarvitsevan atomivoimalan ja nyt yht’äkkiä Lapista löytyneiden uraanivarojen hyödyntämisen olevan jonkinlaisen yleisen moraalisen velvollisuuden, ennen kuin lumet sulavat. Mitä on tämä uraaniherätys ja olemmeko myöhästyneet jostakin?

Puolaa ja ranskaa pääkielenään taitavalla Rauman ja Porin rannikkoseudulla rakennetaan parasta aikaa maailma suurinta ydinreaktoria. Rakennetaan on tässä passiivissa koska sitä todellista työn tekijää ei viime tietojen mukaan ole kenenkään kirjoissa tai tiedossa. Se on jännä seurakunta tämä atomivoimateollisuus, vaikka sillä kyllä luulisi olevan pääomaa vakuuttaa vaikka korppi valkoiseksi. Esimerkiksi saksalainen Eon energiakonserni käytti viime vuonna mainontaan noin 200 miljoonaa ja yli 400 miljoonaa euroa ystävällisiin neuvoihin tietämättömille kansalaisille. Neuvoihin, joissa selkokielinen insinöörien numerofraseologia peittää sen viimeisenkin ymmärryksen ja tiedon ytimen. Helppoja lukuja pyöriteltäväksi.

ERP- reaktori, niin kuin tätä koskaan missään kokeilematonta Moolokia kutsuvat he joilta ei älypuhelinta synny, tuottaa tehokkuutensa ja moderniutensa ohella voimakkaammin säteilevää jätettä kuin mikään tähän mennessä käytössä oleva reaktorityyppi. Atomijätteiden sijoituspaikkahan ei sijaitse sen kukkulan alla, millä valta istuu, ei. Tavallinen veronmaksaja on viime kädessä se, joka on helisemässä atomijätteiden sijoituksen kanssa. Saksan haahuilua atomivoimasta johtuvan ympäristöongelman kanssa on ollut hyvä seurata. Saksalaisilla kun on historiallisesti kokemusta siitä, että vallan tekoja on hyvä seurata, eikä vain silmät suitsirenkaina ihmetellä. Helsingissä on Hesari tehnyt kyselyn siitä mikä olisi sopiva viesti 100-200 000 vuoden päähän meidän sukupolveltamme. Yleisin toive taisi olla pääkallo.

Samalla Wikipedian haulla oikeutusperiaate löytyvät: säteilyturvallisuus, uraanikaivos ja anastus. Meillä on kaivoslaki ajalta kuin ihmisiä piti vielä kieltää lailla sekaantumasta navettakarjaan, ja sylkemästä permannolle. Kun 1600-luvulla taantumus ja monarkia restauroi maanhankinnalla reformaatiossa repsahtanutta olemisensa kuvaa, piti tälle aktiivisuudelle löytää henkinen ponnin sekä jokin ylevä selitys. John Locken maankäytön filosofia (lienee alkujaankin mittatilaustyötä) oikeutti ryöstämään kokonaisia mantereita luonnonkansoilta, muka maan korkeamman kultivoinnin kautta. Liberaalista oikeudesta maahan, siihen suunnatun työn arvon kautta, on meillä tullut uusliberaali oikeutus anastaa elinmahdollisuus vuosisataisista perinteistä eläviltä kyliltä ja niiden asukkailta, aivan kuin kerran intiaaneilta ja aboriginaaleilta kauan sitten. Kun nyt joku ventovieras tulee, ja pistää lapiolla siihen sinun marjapensaasi juureen löytäen uraaniesiintymän, on oikeutusperiaate se jonka myötä sinun on marjasi korjattava ja vähin äänin paikalta häivyttävä. Hän on löytänyt suuremman hyödyn kuin sinun onnettomat herukkasi. Suomalaisen Wikipedian kaivosteollisuutta käsittelevät sivut ovat muuten yksisilmäisen kritiikittömät ja edustavat hengeltäänkin enemmänkin atomivoimateollisuuden ja heidän suomalaisen serkkunsa STUK:n hännännostoa, kuin asiallista ja riippumatonta informaatiota. Katsokaa vaikka tuota uraanikaivossivua: aivan kuin skannattu kaivosteollisuuden lobbaussivuilta. Niin kuin Tšernobyl olisi unohtunut kokonaan, kaiken muun inhimillisen toheloinnin seurauksena.

Clio-onlinen artikkelissa 16.04.2010, Humbold yliopiston tutkija Rainer Karlsch kiistää tsekkiläisen tutkijan O.Pustejovskyn väittämään, että venäläiset olisivat käyttäneet toisen maailmansodan jälkeen Joachimsthalin uraanikaivoksessa järjestelmällistä joukkotuhontaa. Rainer Karlsch tuo kuitenkin artikkelissaan esille erään mielenkiintoisen yksityiskohdan aikaisemmilta, kolmannen valtakunnan uraanikaivoksilta. On tiedossa vain yksi suunnitelma, kirjoittaa Rainer Karlsch, jossa Joahimstalin uraanikaivosta olisi käytetty työllä tuhoamiseen. Suunnitelman esitti 1942 aluetyöterveyslääkäri tohtori Arthur Brandt Saksenista. Tohtori Brandt halusi suojella saksalaisten kaivostyöläisten terveyttä, ja sijoittaa heidän sijastaan uraanikaivoksiin ulkomaalaisia kaivostyöläisiä. Tohtori Arthur Brandin perustelu kuului: ”Ei ole mitenkään vastuullista, että arvokas saksalainen kansanaines joutuu työtehtäviin, jotka hyvin suurella varmuudella myöhemmin johtavat ennenaikaiseen keuhkosyöpään ja kuolemaan. Jos radonin hyödyntäminen on valtiolle välttämätöntä, olisi tällaisiin tehtäviin pääasiassa sijoitettava vähempiarvoista työvoimaa, jonka aikaisempi kuoleman ei ole vahingoksi arvokkaalle saksalaiselle kansanainekselle.” Tohtori Brandt lähetti tämän ’ennakoivaan työvoimanvalintaan’ nimeämänsä ehdotuksen noin 40:neen eri valtiolliseen toimielimeen, saamatta kuitenkaan hyväksytyksi ehdotustaan. Miksi sitten tätä ennakoivan työvoimanvalinnan ehdotusta ei toteutettu, sehän olisi sopinut natsi-Saksan etiikkaan oikein hyvin. Eikö Hitler ehkä luottanut näitä alempiarvoisia ulkomaalaisia tähän tärkeään tehtävään, ja halusi uhrata siihen omat kaivosmiehet. Hänellä oli valta.

Kun nopeat päätökset ja suoritus ovat valtaa, kaikki muu käy vaan ei asioiden puntarointi tai köyhäksi leimautuminen. Mitä oikeastaan on uraani? ”Köyhdytettyä uraania käytetään sen läpäisyominaisuuksien, ei radioaktiivisuuden, takia. Uraani on myrkyllinen raskasmetalli. Köyhdytetty uraani on vähemmän radioaktiivista kuin luonnon uraani.” Näin uraaniteollisuus esittelee sivullaan perhepotrettiaan. Joku päivä se ehkä haluaa ampua sen uraanin takaisin siihen sinun vaarallesi. Ja sinulla on moraalinen velvollisuus sanoa, niin sanoa – mitä ?

Uusliberaali kapitalismi on kurkunleikkaajiensaari. Näillä uraanipäätöksillä on vaikutusta tavallisen, kiintokuutioina ja kantorahoina elämänsä onnellisuutta mittaavan ihmisen elämään. ”Maaseutua ei voi tuoda”, oli MTK:n ladonseinä-slogan EU-äänestyksen aikoihin. Ei sitä silloin kukaan käsittänyt. Ei sillä liioin ole nytkään mitään relevanttia pitoa tämän maailman kanssa. Tavara kulkee sinne tänne, saksalaiselle syötetään italialaisen ruuat ja me syömme saksalaisen juustot. Muutaman kympin hehtaarikorvaukset piilouraanivaltauksista maanomistajalle ovat jo kuitenkin niin suurta julkeutta, että puistattaa. Miksi siinä notkollaan olevan ladon seinässä ei lukenut: ”Jos antaa vapaat kädet kaikenmaailman kauppasaksoille, voi maaseudulla pilata paljon.”

Teoillahan tapaa olla seuraukset. Onko ennen tehty kiireessä vääriä päätöksiä, joista on sitten kärsitty jälkeenpäin? Sonera teki 1990-luvun puolenvälin tietämillä viikon verran umts-huutokauppaa ja nopeita ripeitä päätöksiä. Suomen vanha Telelaitos oli mennyttä sen sileän tien. Mikä onkaan männyn keskirunkokoko tänään Lapissa? Pikkutukki ja pikavippi! Euroopan nopeimpaan luonnonmetsien hävittämiseen avohakkuilla tarvittiin enemmänkin aivopesua kuin tutkimusta. Alituottoiset kuusikot, metsäporon ainoa turva maaliskuussa, ovat melkein jo historiaa ja meneillään on viimeisten todisteiden hävittäminen. Luonnonlohijoki padottiin jonnekin etelään jo 1940-luvulla, sekin nopeiden ja ripeiden otteiden seurauksena. Näitä ahtaasta kansallisesta hätätilasta tehtyjä ripeitä päätöksiä voisi luetella enemmänkin, ja seurausten jälkihoito on yhtä kaukana kuin nousulohi Kemihaarasta. Teollistunut elintarviketuotanto takaa kissankokoisia otsikoita metropolien päivälehtiin. Taannoisessa dioksiiniskandaalissa rehuteollisuus syötti kanoille ja sijoille niitä samoja rasvoja millä autot kulkevat töihin ja sieltä takaisin kotiin. Kreuzfeld-Jacobin-taudin saimme, kun joku älysi jauhaa lampaan ja syöttää sen lehmälle. Se tuotanto, joka ei tarvitse kasvihuoneita tai ilmastoituja elementtituotantohalleja, ajetaan yhä ahtaammalle myös Lapissa. Asutamme kuitenkin vielä Euroopan viimeisimpiä nurkkia, mitä ei ole täysin asfaltoitu eikä ilmastoitu. Täällä on mahdollisuus ja ehkä vielä lupakin ottaa askel törmäämättä ehdottomaan, läpikulkemisen tai pysähtymisen kieltävään, varoituskylttiin.

Lappi elää liki paljaaksi hakatun kotivaaransa juurella, ja sen yli pyyhkivät hyödyttömyyden tuulet. Poro, joka ystävällisyyttään joskus neuvoi meille tien aivan tänne pohjoiseen, tuntuu kyllä nyt kaivelevan hyvin. Eestiläiset ovat oikeassa: meissä on hitunen poroa, ja me pidämme siitä vähästä kiinni. Esteetikkojamme vaivaa protestanttinen kauhukuva siitä kuinka laiska lapinäijä käärii rahaa syöttötariffeilla ja etelän kultivoitu ihmisjaloste ei voi rauhoittua vuotuista kaksiviikkoistaan toiveittensa Stillebenissä. Mylly pyörii vaaralla, vai onko se Mikromegas?

Advertisement

nyrkkipajat ja poliitikot

Nyrkkipajat

Shangrilaa sitä rakennetaan. Silkkaa kolonialismia tämä on että muutaman kympin lupalapuilla lunastetaan ihmisten ympäristö ja elinkeinot. Halvemmalla kuin päivän kalastus lohijoella. Koko Suomi on keskieurooppalaisille periferiaa, jota voidaan käyttää riskialttiisiin toimenpiteisiin, kuten vaikkapa energian tuottamiseen uraanilla. Maan johto on köyhää, ainakin omasta mielestään. Se haahuilee jokaisen vastaan tulevan konsernin takinliepeeseen kiinni. Mitä suurempi ja mitä vieraampi sen mieluumpi… Nykypoliitikkoa ei kuule mitkään nyrkkipajat elätä, ne menee konkurssiin, niin kuin varmasti tästä Nova-dings-bums, mikä se nyt olikaan, huomasit.
On vain niin onnettomasti, että tämä on pitkä maa ja Lappi on heidän mielessään vielä enemmän periferiaa, ja vielä riskialttiimpien toimenpiteiden luvattu maa. Siellä voi vaikka kaivaa uraania. Entä sitten seuraavaksi? Ehkä me olemme se maalitaulu, johon se köyhdytetty uraani joskus ammutaan. Niin, meillähän on moraalinen velvollisuus myöntyä, koska jne.. Ruki ver! Saksassa on tarpeeksi sähköntuotantoa ja tämä tänne kaavailtu laitos loisi Saksasta vain sähkön välittäjän. Nytkin RWE ja Eon ostaa Ranskasta ja välittää kalliimmalla ulos. Puhdasta voittoa? Sen ohella Saksan vaihtoehtoisen energian tuotanto saasteettomalla tuulivoimalla kärsisi. Katsos: Näille atomienergiakonsernien omistajille sillä Saksassa ja Ranskassa ME olemme pikkuisen Venäjällä, sinäkin.
STOI !

HARPPI JA VIIVAIN

HARPPI JA VIIVAIN

Tässä hiljakkoin järkytin ystävääni muutamalla triviaalilla kysymyksellä. Minun ystäväni on palvellut erästä valtion omistamaa organisaatiota jo vuosikymmeniä ja kertoo nykyisin taivaltavansa jossakin liikemaailman ja valtiontalouden välisellä ei – kenenkään – suolla. Tiedän ystäväni kuitenkin kokeneeksi eränkävijäksi ja että hänen kompassinsa kulkusuunta osoittaa vakaasti kohti ensimmäistä eläkepäivää. Minusta tuntuu että minun ei tarvitse olla lainkaan huolissani ystävästäni.

Olen huomannut , että vanhat totuudet ovat kuin käsityökaluja, niillä on taipumus joutua lainatuksi ja niin naapurin autotalliin. Ne voivat unohtua muuttokuormasta tai ne peittyvät vain uudempaan ja kirkkaammin kromattuun tavaraan. Sellaisten vanhojen totuuksien varasto on minun ystäväni. Ystäväni on vuosikymmeniä, niin kauan kun jaksan muistaa, edustanut minulle pysyvyyttä, ja myös sellaista tietoa mikä pysyy ja on paikallaan, liikkumatta. Se on sitä käsin veistettyä tiedon lajia millä me näille utuisille rannoille joskus olemme meloskelleet. Kaipaan joskus vanhoja totuuksia jostakin kaukaa, niitä voi käyttää jonkinlaisina pönkkinä tai kiiloina, estämässä oven sulkeutumista kun olohuoneen uusi kalusto tuodaan sisään, tai kun vaimo on löytänyt sen ”aivan ihanan, hyvältä paikalta” ja taas on muuton aika.

”Kuinka vanha on puu, keskimäärin?” minä kysyn. Mielestäni tuo on aivan tavallinen kysymys vaikka en minä mikään puusosiologi ole. En ole sosiologi lainkaan, mutta luulisi sen metsänkin jonkinlainen yksilöidensä summan olevan. Ja jos metsä olisi summa, niin summanhan luulisi koostuvan jonkinlaisista osatekijöistä vai mitä. Rajaan kysymystäni käsittämään vain Suomen ja vielä ehkä Ahvenanmaan siihen lisäksi. Ystäväni on hiljaa. ” No entäs pituus sitten, noin niin kuin keskimäärin, siis sellaisen keskimittaisen puun pituus”, jatkan tivaamista, ja ajattelen että ainakin tuossa hänellä täytyy olla jonkinlainen hihasta tempaistava tieto tarjottavanaan, mutta ei. Jonnekin viidenkymmenen vuoden ja kolmentoista metrin seutuville me sitten laskelmissamme päädyimme, mutta ei sillä ole enää niin paljon väliä, sillä keskustelumme siirtyy metodologian puolelle ja siihen mitä oikeastaan kannattaa metsältä kysyä ja kuinka metsä kysyjälle vastaa. Hänellä on kyllä vastauksia ja määreitä mahdollisiin metsän hyödyntämistä koskeviin kysymyksiin, mutta minä lähdin hänen mielestään kysymyksineni aivan väärästä päästä kiipeämään kohti, kohti niin kohti mitä? Ehkä minä vain jäin istumaan jonnekin oksan haaraan, kuin se eräs räätälinpoika eräässä vanhassa sadussa.

Nämä ovat tällaisia aivan harmittoman vilpittömiä kysymyksiä yritän, mutta kuulen ystäväni kuivasta yskästä, että niin ei ole. Näinhän me tätä normaaliuttamme mittaamme, opettelemalla kysymyksiä. Esitämme korrekteja kysymyksiä, ja sen mukaan kengänkorkomme hankimme, pukeudumme ja maailmankuvamme rakennamme. Miksei sitten metsääkin voisi vaatia pysymään ruodussaan. Tai jos metsä saa olla niin kuin se haluaa, niin miksemme mekin? Me rakennamme ympäröivästä maailmastamme meille sopivan monokulttuurin, ja yritämme itse olla niin individualisteja että. Muutummeko tässä toistemme parodisiksi peilikuviksi? Tarhaten saa ehkä tottelevaisempia lapsia kuin kotikonstein, siinä on jo tiede apuna. Sillä on mallinsa ja kaavansa kasvatukseen, ainakin näin voi olettaa. Tottelevaisuudesta saa palkinnon, painaa vain sitä sopivan väristä kosketinta sillä oikealla käpälällä ja siinä se on, tulevaisuus.

Ystäväni varoittaa minua huumeista, ja minä toivotan hänelle rauhallista viikonloppua, sillä huomennahan on työpäivä. Jos oikein muistan DDR:n lipussa olivat työvälineet, harppi ja vasara. Hanki vasara ja näet joka puolella naulattavaa, on joku sanonut. Entä jos sinulla on viivain? Suoria linjoja joka puolella. Puhdas linja on kadonnut jonnekin yksinkertaisuuden taakse ja yksinkertaistamisen ikävä tyyssija YIT, tuhoaa massatuotannollaan kasvonpiirteemme lopullisesti. Loistava työpaikka! Minä tunnen ihmisen joka tarvitsee 1500 euroa kuukaudessa, eikä hän puhu mitään työpaikasta, ei varsinkaan siitä että hänen pitäisi sen takia pilata jonkun arkipäivä ja ympäristö. Itävaltalainen taiteilija-arkkitehti Hundertwasser sanoi kerran että yhdeksänkymmenen asteen kulma on jumalattomuutta. Näillä meidän insinööreillämme hommat sitten jatkuu siellä, helvetin kaikkein kylmimmällä alueella. Sielläkin. Minun ystäväni on hänkin insinööri, mutta jos minulle järjestyy tilaisuus, aion puhua hänen puolestaan.

Uraani&Rovaniemi

Uraani & Rovaniemi

Vastakkoin oli Rovaniemen paikallislehdessä Lapin-Kansassa artikkeli, jossa kerrottiin romanttisesta aavekaupungista jossakin tosi kaukana lännessä. Kaivosteollisuutta joskus ja sen jälkeen ei mitään – ehkä muutama aave. En kyllä oikein tiedä, mutta jotenkin tuo tähän uraaniteemaan mielessäni liittyi, tai ehkä se on vain osa tätä Rovaniemen uudelleen brändäystä siis aivan harmitonta unien houretta.

Vihreä sankaruus tässä atomivoimakysymyksessä on kyllä jotakin aivan yhtä ja samaa ”vesilammikoiden kiertelyä”, ei hyvä tavaton tuolla ketään elävää ihmistä vakuuteta, ei. Toisaalta vasemmalla odotetaan lapio kädessä ja jonkinlaisessa rillumarei-hengessä klassisia töitä. Sama se mitä töitä kunhan vain töitä, töitä – vaikka sitten mitä. Tässä on kohta joka ukko niin säteilytetty että näkyy läpi. Toisaalta sellainen pitempi ja perinpohjainen läpivalaisu lappilaisille kunnanjohtajille ja päättäjille, ei olis kovin pahasta. Näkisimme lopultakin mitä he ovat nauttineet, tai mitä he lähtiessään aikovat viedä. Ainahan he siirtyvät jonnekin etelän lämpöön, kun posti loppuu.

Nyt me olemme vihdoin siinä, mistä olen jo pitempään uneksinut; Rovaniemen kohdalle kaivetaan kolmekilometriä syvä monttu, ja basta! Hyväsit mokomatkin prändäykset ja kalliisti konsultoidut tulevaisuusvisiot, menkööt junantuomat sinne mistä ovat tulleetkin. Ruuvailkaa vain jo niitä liikekilpiä ja kadunviittoja pikkuhiljaa irti, tämä oli vain väliaikainen toripaikka. Kaikki hämäräperäinen poliittinen kähmintä on nyt menneen suven sovinnaisia lehtiotsikoita, ja valehtelu voi jatkua jossakin muualla.

Elämme uraanin aikaa, kaikki kirkastuu ja tulevaisuus säteillee lopultakin meille, vaan ei teille. Liiton arkki, jota olemme sinnikkäästi odottaneet, on parast’ aikaa laskeutumassa Simoon. Mikä onni meille, että satuimmekin tälle vuosituhannelle, seuraavaa ei enää ehkä tule. Se on sillä lailla, että jos minulta kysytään, niin selvähän se, ei muuta kuin toimeksi, viekää pois!

Alavia ja soisia, rämeisiä ja hallanarkoja ovat nuo jokipoukamat siinä Rovaniemen seutuvilla, mitä nyt pari vaaran nyssäkkää, Ounas- ja Korkalo-, ja välissä hätäisesti rakennettu toripaikka, Rovaniemi. Nimi kuulostaa aivan joltakin röykkiöltä jotakin tarpeetonta epämääräistä roinaa. Toista se on meillä jotka pääsemme osalliseksi tästä luovuttamisen nautinnosta, se on kuin munuaisen antaisi, vähän vain nipistää, mutta minkäs teet kun munuaisista on pulaa – niin ja uraanista.

Uraanista maksetaan hyvin koska uraanilla tuotetulla sähköllä tahkotaan voittoa jossakin suuressa maailmassa, jossa asuu oikeasti valaistuneita ja rikkaita ihmisiä. Tällä tietämyksellä taas omasta kotiseudustamme tulee maailman kaatopaikkan ikiajoiksi.

Uraanilla voi myös siististi tappaa ihmisen. Koko uraanin ihanuus nimittäin keksittiin juuri tappamisen sivutuotteena aivan kuin vahingossa, vahingossa kuten tippaleivät. Toki ensimmäinenkään käyttötarkoitus ei ole vielä päässyt unohtumaan. Riistaa uraanilla ei kannata nitistää, sillä silloin saaliin syöminen olisi epäterveellistä, mutta vihollisiahan ei syödä (mikä kyllä on aika uskomatonta haaskausta). Vihollisten nujertamiseen uraani on vallan mainio väline. Ja niin se vain on, että tänään tuo vielä sata vuotta sitten tuiki tuntematon aine on nyt hinnassa arvaamattomassa. Kyllä siinä tuollaisesta hätäpäissään kyhätystä kaupungista kannattaa luopua. Ja mikä on luopuissa, kalliiksihan tuo vain on tullut, virkamiehineen kaikkineen.

Tarvekalua ei uraanista saa, ei siitä voi veistää venettä, eikä se käy tilkkeeksi hirsiseinään ja lisäksi se on myrkyllistä kuin rietas. Mutta älä huoli, kun siitä kaikessa hiljaisuudessa, paksujen muurien takana mitään puhumattomana keittelee, niin kyllä kannattaa. Sellaisen uraanivoimalan rakentaminen on tosin hieman tyyristä, mutta kun saa puhuttua mukaan tarpeeksi monta vakavaraisempaa ja lyhytnäköistä maitokaupanomistajaa niin kyllä se siitä, homma pyörii ja kannattaa. Aluksi voi hyvinki tuntua siltä, että urakka kusee, mutta kun on vahvat muurit niin se suojaa kaiken. Niin ne ovat sitte kellot soineet Rovaniemelle. Ja kyllä ne on siellä rietasta elämää viettykki, haureutta ehkä harrastettu ja yötä myöten tanssittu. Ovat elänhe ko Sodomasa, tai melekein ko Kemijärvelä.

Jos kaupungin ikä jäi väkinäiseen viiteenkymmenen vuoteen, niin uraani edustaa todellista jatkuvuutta, ainakin itselleen. Se säilyy vaarallisena luonnossa kymmeniä tuhansia vuosia. Tuo on hyvä mittapuu sille kuinka vähän on aikaa edellisestä jääkaudesta, vajaat parikymmentä tuhansissa vuosissa. Eli urani siinä ei vielä olis moksiskhan, ja se kihisis ja pihisis vielä, sitä jatkuvaa vaarallisuuttaan ehkä vielä seuraavaan jääkauteen. Mikä olis kihissessä kun ei olis harmia teistä rovaniemeläisistä. Olette sitten niitä viimeisiä todistajia. Jotenkihan tämä on oikein teille: Vuotoksen hukuttajat, Kessin hakkaajat, Ounasjoen valjastajat ja kaikki te. Kääntykää vielä kerran katsomaan, te suolapatsaat.

Raakinavaara

Suomi XXL

Suomi XXL

Onko Suomi kääpiö vai varteenotettava uhka? Somalian merirosvojahtiin haki ennätysmäärä reserviläisiä. Joskus on hauska sekoittaa jalkapallo- ja päivänpoliittinen otsikointi. Selailen paikallislehteä lopusta alkuun, ja silmäilen otsikoita tiistaista maanantaihin. Somaliaan, herranen aika! Mitä ihmettä me siellä tekisimme?

Merirosvojahti tulee siitä, kun nyt on parasta aikaa hirvenmetsästys. Toisen tappaminen on terapeuttista. Puukkojunkkareiden ja kylätappeluiden aikaan ei itsemurhia juurikaan tunnettu. Ehkä kukaan ei ehtinyt. Suuruudenhullua joukkoa kaikki tyynni, viisimiljoonaa pientä Napoleonia. Ehkä meistä pitää varoittaa tuonne NATO:n suuntaan.

Kaikkihan tietävät, miten helppoa on kuolla sankarina. Armeijan liikelaitostuessa sankarikuoleman voisi markkinoida elämyksenä. Mitä on liikelaitos ilman voittoa? Miten armeija osoittaa voittoa ja voiko se mennä pörssiin? Miksei voisi, mutta kannattaako? Entä voiko nälkäinen muuttua sietämättömäksi kerjäläiseksi, merirosvoksi, tai vaikkapa terroristiksi, vai onko kysymyksessä vain kielellinen harha. Mene ja tiedä – Wittgenstein. Tästä ei ehkä kannata enää puhua. Unkariottelun hävisimme – jälleen viime minuutilla.

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

perunkajärvi 28.09.2010

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

Taitavasti irti leikatut päät on aseteltu riviin rakennuksen ulkoportaille. Valkoiseen karvaan on tarttunut tuskin lainkaan verta. Äiti palaa tuohon kuvaan yhä uudelleen ja uudelleen, kuva on yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Hän ei muista enää, ottiko hän lähtiessään mukaansa mitään omaa. Intän sitä, ja hän vastaa, että äiti neuloi lakanat alusvaatteiksi. Siinä portailla olivat talon ainoat lampaat. Ne oli viikko aikaisemmin jätetty evakkokuormasta oman onnensa nojaan. He kääntyivät matkalla kuitenkin takaisin, ja palasivat vielä kerran takaisin kotiin, jalan kaksikymmentä kilometriä.

– Isä sanoi, että on lähdettävä nostamaan vielä perunat.

Syksy oli pitkällä ja perunat olivat alkukiireessä jätetty maahan. He löysivät teurastetut lampaat. Minun äitini asui pakolaisena Ruotsissa syksystä 1944, seuraavan vuoden kevääseen. Voisin aivan hyvin olla ruotsalainen, mutta olen kuitenkin aivan perussuomalainen. Kaikki minun äidinpuolen serkkuni ovat ruotsalaisia. Saksalaiselle ystävälleni tämä täällä on eigentliche Finnland, vaikka ei tämä varsinaisesti sitä ole. Saksalaisia riittää melkein joka maailmaan kolkkaan. Viime sodan aikana heitä oli täällä yli 200 000, se on paljon maakunnassa, jonka väkiluku viime helmikuussa oli 182 763 asukasta.

– Ne saksalaisilta karanneet vangit oli tappaneet kaikki meidän lampaat, ja jättäneet päät talon portaille. Meille tultiin sanomaan, että ryssä tulee. Äiti teki meille lakanoista alusvaatteita.

Äidin muisti horjuu ja me palaamme evakkotaipaleella pätkän matkaa takaisin. Kaksitoistavuotiaan evakkomatka ei kulje kronologisia ajan kärrypolkuja. Matkaa taitettiin silloin jalan ja kahdeksankymppisen ajatuksen sivuaskeleet ymmärtää. Se mitä siviiliväestö tiesi oli rajoittunut siihen mitä sille haluttiin kertoa, ja pohjoisen järvikylissä ihmiset tiesivät ehkä vielä vähemmän. Oli päästävä sodasta irti, maksoi mitä maksoi, ja Suur-Suomi-Haave matkasta jonnekin kauas Uralille oli jälleen kerran pistetty koipussiin. Lehmät saattoi ottaa mukaan, mutta lampaiden piti jäädä. Lehmät kävelytettiin Ruotsiin.

– Kun me ylitimme rajan, niin kaikki desinfioitiin. Siellä oli sellainen telttasauna ja ne saunottajat olivat miehiä, sotilaita, ruotsalaisia sotilaita.

– Arvo tuli kipeäksi ja katosi meiltä johonkin sairaalaan. Voi tämä on niin monimutkainen selittää. Kompuuta ja Sågfors. Ulkona keitettiin, ja ruoka oli sieltä paikanpäältä.

Takana oli viisi vuotta vakaisaa vihaa ja pelkoa itää kohtaan, ja siitä perhe komennettiin Ruotsiin lehmät ja vähät tavarat mukana. Heidät kerättiin pakolaiskeskukseen rajan takana ja äiti muistaa ruotsalaisia paikannimiä hämmästyttävän hyvin.  On syksy 1945 ja kyseessä on Lapin sodan aika. Lapin siviiliväestö evakuoitiin osittain Pohjanmaalle ja osittain Pohjois-Ruotsiin.

– Me kävimme siellä koulua ja joskus ajattelen sitä evakkoaikaa kuin hupimatkaa.

Äiti ei ollut käynyt aikaisemmin viereistä kirkonkylää kauempana. Myöhemmin kaksi hänen siskoistaan jää Ruotsiin. Äidin tehtävä on pitää huolta nuoremmista veljistä, Arvosta ja Erkistä ja auttaa lehmien hoidossa.

– Meillä oli lopussa oma kamari jossa asuimme. Lehmille annettiin valkoista sellua ja sokerijuurikasta ja tietenkin heinää. Hyvät ruuat niillä oli.

Perheellä oli yhteinen syvä huoli ja kun kysyn äidiltä mahdollisista Suomen uutisista, hän kertoo seuraavaa.

– Me kuuntelimme aina uutisia Suomesta. Minun veli Elof oli kadonnut rintamalla, ja sotavankeja alkoi jo palailla takaisin Venäjältä. Se katosi kuitenkin iäksi, eikä Elofista ole sen jälkeen kuultu mitään.

Keväällä 1945 olot pohjoisessakin osassa Suomea olivat siinä määrin rauhoittuneet, että väestöä voitiin siirtää jo takaisin. Paluumatka tapahtuu junalla ja matka lehmien kanssa Suomen puolelle alkaa. Suomen puolen vaunut ovat avovaunuja joissa on vain matalat laidat. Vastassa on tuhottu Lappi. Rovaniemellä ovat vain rauniot jäljellä, mutta pieni järvikylä on kuin ihmeen kautta säästynyt.

– Rovaniemellä linnut pesivät avoimissa uunin luukuissa. Se oli hyvin kaunis ilma, kun tulimme kotiin.

Äidin veljet ovat jo aikaisemmin palanneet takaisin kotikylään. Paavo on haavoittunut sodassa ja Toivo hoitaa taloustyöt.

– Toivo oli leiponut Paavolle pullan. Se oli sellainen vehnäleivos, niin kuin koiran näköinen.

Connectin People

21.08.10

CONNECTING PEOPLE

Sinä aamuna hän ei vielä tiennyt, että illalla kaikki olisi toisin. Terävä ääni kimpoili majan peltiseinissä, mutta lasten rivistö jatkoi kadehdittavaa untaan Vlejin edessä. Kunpa mies kuolisi ja liian varhain päättynyt uni jatkuisi. Vlejin konttasi yli nuorempien lasten toisistaan lämpöä hakevan lautan. Takana oli kylmän kostea yö. Sateet tulivat pohjoisen vuorilta aina vain kylmempinä ja rajumpina. Majan kosteilla peltiseinillä ruoste kukkii kaikissa ruskean sävyissä eikä tuli ota syttyäkseen. Ehkä se oli Vlejin hiljainen rukous joka lämmitti kattilan veden ja he juovat haaleaa teetä. Mies vaikenee yhä. Vlejin yllättyi ajatuksestaan ja laski nopeasti katseensa sammuvaan hiillokseen. Mies muistuttaa aivan sen lehtikuvan miestä. Hänen ihonsa on hieman tummempi, mutta tuossa katseessa on samaa outoa raukeutta.

Lehdet olivat siisteissä pinoissa ja sidottu tiukasti muovinarulla, jota ei voinut käyttää mihinkään, aivan arvotonta. Paperinarun olisi voinut viedä lehtien mukana Damille, joka otti kaiken paperin mutta paikka oli hyvä. Vlejin tihensi askeleitaan. Kuorma oli tuotu aivan äskettäin ja jäänyt huomaamatta pojilta, koska ne olivat niin hienoja. Aarteen päällä oli kasapäin eläinten ruhoja jotka mätänivät kosteuden ja auringonpaisteen vaihtelussa. Vlejin tiesi, että se on hänen aarteensa. Tänään hän kaivautuisi vielä syvempään. Kaikki voi muuttua hetkessä ja miehellähän on pyörä. Filmiteollisuus voi löytää miehen ja yhtäkkiä mies voisi olla kuuluisa kuin se lehtikuvan raukeakatseinen. He voisivat matkustaa ja saisivat talon siellä jossakin. Palvelijat kysyisivät Vlejiniltä kuinka hän tänään haluaisi aamun tuoremehunsa ja montako jääpalaa lasiin ja Vlejin olisi suuripiirteinen eikä vastaisi vaan heilauttaisi vain kättään, niin kuin filmeissä. Mies olisi se kuuluisa mies, jolla on raukea katse ja hänen kuvansa olisi lehdissä, kaikissa lehdissä. Pinoittain lehtiä, jotka olisi sidottu muovinarulla ja niissä kaikissa miehen kuva.

Hullu-Hari oli jo työssään, mutta hänestä ei ollut harmia. Ehkä hullu-Hari nukkui kaatopaikalla, mutta lehdistä eikä liike-elämästä se ei käsittänyt mitään. Joinakin aamuina hullu-Harin löytyi valtavan pullokasan vierestä. Vlejin kiersi käsitellyn tavaran kukkulat. Jalkoja ja käsiä piti varoa kaikelta terävältä. Lasi tai ruosteisen pellin sahalaita rikkoi ihon ja se oli paha. Äiti oli kuollut siihen, mutta mies oli jäänyt. Miehellä oli työpaikka ja miehellä oli polkupyörä. Joskus aamuisin Vlejin kirosi miehen, mutta häpesi ja pyysi anteeksi mielessään. Ehkä se auttoi, nöyryys. Ehkä tämä aarre, kaikilta ahneilta katseilta ja raastavilta käsiltä piilossa, oli Jumalan aarre ja odotti häntä, Vlejiniä. Hän oli vihdoinkin löytänyt Vlejinin tästä tummanruskeaihoisten maailmasta. Jossakin tuolla syvällä, mätänevän lihan, kärpästen mustankiiltävän maton, homeisen puuvillan ja kostean paperin alla oli linkki kuin avain siihen outoon suureen maailmaan joka tiiviisti ympäröi Vlejiniä, mutta ei halunnut laskea häntä luokseen. Newsweek-pinkkojen halpa paperi oli muoviriekaleiden alla suojassa. Paperista saisi sen mitä Dam halusi antaa illalla ja iltapäivä menisi paperin kuljettamiseen Damin varastolle. Ehkä mies voisi auttaa pyörällä. Lehdissähän oli hänen kuvansa kannessa. Lehtipinkkojen kuljettaminen ylös kaivannon reunalle tuli aina vain vaikeammaksi mitä syvemmälle Vlejin aarteensa sydämeen kaivautui. Paperi oli halpaa, mutta se oli tullut kaukaa ja jotenkin Vlejinillä oli koko ajan tunne, että seuraavan kerroksen alla olisi vielä seuraava ja aina vain. Miehen kasvot tuijottivat raukean itsevarmoina jokaisen ylös kannetun lehtipinkan päällä.

Valkoisten suojapukujen kerros esti Vlejin etenemisen syvemmälle lehtikassan. Pukujen materiaali oli jotakin haurasta ja repeytyi helposti. Kangaskin on ehkä paperia, Vlejin ajatteli ja puki puhtaimman suojapuvuista ylleen. Puvun rintamuksessa vasemmalla oli kärrynpyörää muistuttava keltainen merkki ja siinä mustia kolmioita kehässä. Yhtäkkiä hän toivoi itselleen peiliä ja työnsi kätensä puvun taskuun. Se ei ollut peili vaan jokin esine joka kauneudellaan sai Vlejin sanomaan ääneen ”meikkipeili”, mutta sekään se ei ollut.

Olkiluodon atomivoimalan suojapukuun pukeutunut tyttö seisoo intialaisella jätevuorella ja pitelee käsissään Nokia-matkapuhelinta jonka hän lahjoittaa vielä samana iltana isäpuolelleen. Mies ilahtuu ja soittaa välittömästi veljelleen, joka toimii lehdenjakajana Lontoossa. Ensimmäinen yhteys vuosien ikävän eron jälkeen kestää kauan ja päättyy traagiseen onnettomuuteen. Mies kuolee välittömästi. Vielä samana päivänä tapahtumasta uutisoidaan ympäri maailmaa ja Vlejiniltä pyydetään kuvaa kännykkäräjähdysmiehestä ennen räjähdystä. Mutta koska sellaista kuvaa ei ole, eikä Vlejin ole koskaan omistanut kameraa, tarjoaa hän toimittajille Newsweek-lehdestä leikattua kansikuvaa. Kuvassa Amerikan Yhdysvaltain presidentti Barack Obama hymyilee omalle terveydenhoitoreformilleen. Lehtimiesten reaktio on asiallisen loukkaantunut ja lehdistö tekee tytöstä isämurhaajan ja ehkä potentiaalisen terroristin. Hän saa monivuotisen tuomion, jonka käyttää naisvankilan koulutusohjelman tarjoamaan erityisammattiopetukseen. Tytön kotikylän patriarkaalinen yhteisö uhkaa kuitenkin tyttöä polttamisella tai kivittämisellä, jos tämä palaa kotikyläänsä ja näin Vlejin joutuu maanpakoon. Vlejin toimii myöhemmin suomalaisen sosiaalitoimen palveluksessa ja hänestä tulee kaikkien tunnustama äiti-Vlejin. Mainittakoon vielä, että niin kutsuttuna ”Vlejin-ajanjaksona” suomalaisen sosiaalitoimen lastenhuostaanottoprosentti saavutti lopultakin sadan prosentin rajan. Vlejinin nuorempien sisarusten kohtalosta ei ole tietoa.
Nuori mies kuoli Nokian kännykän räjähdettyä
20.08.2010 15:09

MUTAATIOT

Jos joku ihmisryhmä onnistuu vuosisatoja liikkumaan ja vaikuttamaan jollakin alueella täysin näkymättömissä, jättämättä minkäänlaista jälkeä itsestään tai olemassaolostaan, niin tietysti se jonankin ”kauniina päivänä” syntyy jonkinlainen henkinen mutaatio ja kaikki ”heittää yli”. Syntyy sukupolvi, joka on valmis äestämään kaikki maat ja mannut, vaaratkin metrin syvyydeltä. Useimmissa tapauksissa tällaiset mutaatiot eivät ole kovin elinkykyisiä.