Rannalta

  
    Joet virtaavat täällä hitaammin/ olit viikko sitten kolme milliä vasemmalle/ minä ihmisen kokoisena ja mykistyneenä vastarannalla. Selkeästi tunsimme samoin/ sinä myöntelit niin kuin kuuluukin/ minä provosoin kaikin sankarin elkein. Halvinta punaviiniä meidän vuosikymmeneltä/ aika liikkuu täällä ylävirtaan/ tähän aion panostaa. Ensi viikolla vaihdan penkkiä/ vaihda sinäkin rakas/ minä olen se huopahattu vastarannalta”
        

Mainokset

Suuri hyöty ja pienet ihmiset

Uraanikaivos- ja yleensä kaivosmietteitä FINNLEXiä lukiessa:
”Oikeutusperiaate edellyttää, että säteilyaltistusta aiheuttavalla toiminnalla saavutettavan hyödyn on oltava suurempi kuin siitä aiheutuvan haitan. Tarpeetonta säteilyaltistusta ei tule hyväksyä koskaan ja silloinkin, kun altistus liittyy hyödylliseen tarkoitusperään, hyödyn on oltava suurempi kuin haitta. Käytännön säteilyturvallisuustyössä keskeinen on optimointiperiaate eli ALARA (As Low As Reasonably Achievable), jonka mukaan säteilyaltistuksen pitäminen säädettyjen enimmäisarvojen alapuolella ei riitä. Altistus on aina rajoitettava niin pieneksi kuin käytännöllisin toimenpitein on mahdollista.”
– haitta (ja muut harmit) pienenee kun väki vähee
– näillä samoilla ”touhunpoikien” eli englantilaisten empiristifilosofien(fuck them!) pähkäilemillä ”oikeutusperiaatteilla” ja ”hyödyllisillä tarkoitusperillä” ryöstettiin jo Imperiumin kiihkeässä rakennusvaiheessa alkuperäisväestön maat ympäri Telluksen.
– tietysti eurooppalaisen kaivos-, teollisuus- ja tehomaatalouden syyksi ei voi panna kaikkea; myös alkuperäisen anarkistisen ja tarhaamattoman luonnon tuomitseminen jumalattomaksi sekä puhvelin ja kaributokkien hävittäminen auttoi kolonioiden alistamisessa.
– voitaisiinko tätä ajatusta seuraten susilla ja muilla petoeläimillä ajaa vapaasti laiduntava porohoito lapista ja poromies pois kaivinkoneiden ja kaivosten tieltä?
-mitä suurempi uusi ”hyötytoimenpide” on ja mitä laajemmalta kauha maanpintaa viistää, sen pienemmältä näyttää se vasta-argumentti, eli kylässään asuva alkuperäiselinkeinon harjoittaja, se paikallinen ihminen.
Ajatus on vapaasti hyödynnettävissä.

Muurmannin Legioona, Lapin rajat ja etelän ympäristöpolitiikka

Nimi Saitavuono Jäämeren rannalla saa jotenkin kylmän kaiun. Se on venäläisten romuvarasto käytöstä poistetuille sotatarvikkeille. Ydinsukellusveneille ja sen sellaiselle. Isolla on ison paskat, sanoo wanha äitimuorini, mutta eikö tämä ”ongelman kaukaisuus” ja suomalaisen median ”hiljaisuus” asian tiimoilla jotenkin kerro sen, että täällä pohjoisilla vaaroilla tarvitaan autonomisesti toimiva lappilainen ympäristöliike?

Tuolla viivan takana idässä ovat ympäristöasiat todella pahalla mallilla, mutta Lappi on rajaton käsite, ei sen ongelmia ole helppo sitoa johonkin nuoren (venäläisen!) rantakaupungin historiallisesti lyhyeen narraation juoksunaruun. Kyllä West-End tarvitsee lähikosteikkonsa, se on selvä, mutta espoolaisia meistä ei tule ja vantaalaisiksi emme vain ala, meillä on täälläkin tekemistä. Ehkä elämä on korporaatioiden, konsernien ja Ex-Nokia-Suomen hallituspolitiikan ulkopuolella?

Toivoa sopii, vaan ei kumarrella: Kun vihreä ”herra empatia-ministeri” vain tyynnyttelee bioliuotetun Kainuun rippeistä kärsiviä savolaisparkoja, niin hän vähän myöhemmin valtakunnanuutisissa kantaa tavatonta huolta siitä, kuinka ihmeessä Etelä-Amerikassa ja Indonesiassa operoiva paperinjalostusteollisuus voisi hankkia katalysaattorit laivastoonsa, Niin, jossakin kaukana ”Jumalan valitun maatilkun” ulkopuolella asuvien sopisi totuttautua myös laivojen rikkipäästöihin, kun he jo nämä Talvivaaran päästötkin sietävät.

Suomalainen kertomaperinne on vankka: Meillä ei ole korruptiota, eikä meillä ole kolonialismia, ei uutta eikä vanhaa. Me uskomme, jos meille sanotaan, erityisesti me uskomme jos sanoja on oppinut sitomaan itselleen jonkin rätin kaulaan. Kravatti on ehkä sukua lipereille? Lipereillä ei taas pitäisi olla mitään tekoa uusliberalistisen politiikan kanssa, jossa taloustotalitarismi riepottaa arvomaailmoja itselleen pyhän voitonmaksimoinnin suuntaan.

Lappi on kaukaista pohjolaa ja meille sydäntä lähellä, eikä sitä siirretä tietämättämme edes malmeina etelään. Asun täällä aika pohjoisessa, vain hieman napapiirin ”takana”. Työmatkalla, kun suuntasin Keski-Euroopasta kohti kotia, totesivat veistäjäkollegat, että Afrikkaan olisi lyhyempi matka.  Kolonialismin(lue taloudellisen ja henkisen riiston) testikenttänä ovat toimineet niin ”kaukainen” Afrikka kuin vaikkapa Etelä-Amerikkakin, mikä tekisi pohjoisesta sitten poikkeuksen? Kolonialismin työkaluina toimivat täälläkin korruptio ja paikallisten pikkutyrannien henkinen vasallius.

Lappi itsenäisenä alueena on oltava tietoisuutemme napa. Me emme ole maailman ulkopuolella, mutta emme myöskään sen renkejä.  Lapin tulevaisuuden rakentaminen ympäristön ehdoilla  sekä vaatimus syvän ja kattavan paikallisdemokratian luomisesta vapauttavat meidät paljosta turhasta.

Karppaus a’la Irland

Jonathan Swift:
VAATIMATON EHDOTUS, ”A Modest Proposal”(1729)

Suoraa uusliberaalin aatemailman sydämmeen ja tosi pitkältä matkalta, osuu Jonathan Swift satiirilla Vaatimaton ehdotus. Swiftin satiiri 1700-luvun alkupuolelta ratkoo riistosta ja kolonialismista kumpuavia sosiaalisia ongelmia aivan meidän aikaamme muistuttavalla pragmaattisuudella. Köyhät myyköön lapsensa, vaikka herrasväen juhlaruuaksi.

Swiftin satiirin taustalta puhuu valistukselle ominainen järjen ääni. Kirjoittaja tuntee ongelmakentän, ja siihen hän Vaatimattoman ehdotuksensa ratkaisumallin suuntaa. Valistuksenajan varhaisvuosien oppineen huolellinen argumentointi ei jätä lukijalle paljoakaan tulkinnanvaraa. Ne taloudelliset epäkohdat, mitkä riistetyn irlantilaisen kansanosan elämää ja arkipäivää hallitsivat nostetaan tekstissä esille, niin että lukijalle ei synny epäilystä Vaatimattoman ehdotuksen kirjoittajan asiantuntijuudesta.

Jonathan Swiftin pamfletti ei perustu eikä yhdy ajan median arvatenkin tunnepitoiseen arkipäiväjargoniin, jostakin ulkoapäin tulevasta surkeasta Irlannin kansan kohtalosta, vaan kirjoittaja lähtee ratkaisemaan ongelmaa konkreettisen empiirisen ja laskennallisen ratkaisuehdotuksen avulla. Kunnon satiirikon tapaan, hän muistaa todistaa oman kiinnostuksen käsittelemäänsä ongelmaan kumpuavan täysin eettisistä, kansantaloudellisista lähtökohdista. Oman taloudellisen hyödyn tavoittelu oli tuohon aikaan arvatenkin yhtä monen poliitikon loistavan pää­hänpiston taustamotiivina kuin se on tänäänkin.

Historiallisesta kontekstistaan irrotettuna Swiftin satiiri palvelee tänään ehkä hyvin ankarimman karppausinnon hillintää, mutta itse satiirin kirjoittajasta Jonathan Swiftistä, en menisi tämän pamfletin perusteella sanomaan juurikaan mitään. Minulle kirjailija on kuollut ja kuopattu (Barthes), ja hänen kuolinnaamionsakin (Wikipedian, EN) alkuperä yhtä arveluttava kuin viimejou­luisen pukin henkilöllisyys. Tietystikään en mene väittämään etteikö Swift tuntenut aitoa ja aiheellistakin vastenmielisyyttä sitä englantilaisen nobiliteen harjoittamaa sortoa kohtaan, mikä oli 1700-luvulla ja tänäänkin ominaista kolonialistiselle suhteelle näiden kahden saaren välillä.

Satiirin isku suuntautuu usein ylöspäin, ja jos tuo isku vahingossa sattuu jonnekin herkälle genitaalialueelle, niin kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Vaatimattoman ehdotuksen fiktiiviselle puhujalle voisin kyllä ajatella Anonymous-naamion, ja sanomattakin on selvää että Leonard Feinbergin kallonmittauksen tuloksena tuota naamiota kantaa noin puolitoista metrinen mustiin boksereihin pukeutunut sianpäinen henkilö, joka on 93% todennäköisyydellä kahdesti eronnut ja onnellinen.

Kyseessä voi kyllä olla myös sama henkilö, joka 150 vuotta myöhemmin matkustaa halki rannattoman preerian ystäväämme Mark Twain seurassa ja haastaa kirjailijaa kulinaariseen vuoropuheluun Swiftin teemasta. Saatan olla väärässäkin. Bon Appetit.

Ontto kapitalismin krokotiili

08.04.12

Ontto kapitalismin krokotiili

Ihmisen kuuluu uhrautua, ja valta ei ole vain meihin kohdistuvaa, vaan me olemme osa sitä. Dostojevski näyttää lukeneen Foucaultinsa, ja kumpaistakin on hyvä lukea satiirikkona. Fedor Dostojevskin Krokotiili on menippolaista satiiria ihmisistä ja kapitalistisen ajattelutavan hegemoniasta heissä. Jopa uusliberalistinen laskelmointi on lastenleikkiä, kun ”taloudellinen prinsiippi” ja eurooppalaisen markkinatalous tekevät tuloaan yksinvaltaiselle Venäjälle 1860-luvulla. Tavaratalon näyttelykrokotiili nielaisee Ivan Matvejitšin ja monet eettiset arvot murenevat, tai ne punnitaan keveiksi tämän konkreettisen onnettomuuden kautta.

Krokotiilin sisäiskertoja antaa ”edistysmielisen” pilapiirtäjän ”kurkistaa” hetken näyttelysalitapahtumien draaman. Saksalainen näytteilleasettaja ajaa tunkeilijan kuitenkin pois, mutta kertomus tiedostaa tyylinsä satiirisuuden. Kertojan dialogista lukijan kanssa syntyy metasatiiria, joka nousee tämän kokoelman novellissa Ilkeä tapaus vielä korostetummin esille. Satiirin kärki ei näin kohdistu vain sen pääkohteeseen kapitalististen arvojen onttouteen vaan myös meihin ihmisiin, jotka uskomme niihin onttoihin arvoihin tänäkin päivänä.

” [J]os ulkomailta meille saapuneen krokotiilin omistajan kapitaali kaksinkertaistuu Ivan Matvejitšin avulla, niin me sen sijaan, että rohkaisisimme ulkomaista kapitalistia, päinvastoin yritämme halkaista peruspääoman vatsan. Onko se järjellistä? Minun mielestäni Ivan Matvejitšin pitäisi todellisena isänmaanystävänä jopa iloita ja ylpeillä siitä, että hän omassa persoonassaan kaksinkertaistaa ulkomaalaisen krokotiilin arvon, ehkä kolminkertaistaa.”

Jotkut pitävät ja hyötyvät siitä, mutta joillekin se on vain korkotiili. Koheesio ja loogisuus eivät Krokotiilissä olekaan tärkeimpiä, vaan ihmiset reagoivat tapahtuneeseen aivan päinvastoin kuin vaikkapa draaman kokoavaan rakenteeseen sopisi. Edes itse uhri ei asetu uhrille varattuun rooliin, vaan viihtyy ”pikimustassa yössä” krokotiilin sisällä. K.H.Riikosen mukaan menippolainen satiiri operoikin groteskin sävyillä, erikoislaatuisilla persoonallisuuksilla ja sen pääpaino on ikimuistoisissa kohtauksissa, ei niinkään hallitussa muodossa tai komposition tasasuhtaisuudessa(Kivistö, 153).

Krokotiilin henkilögalleriassa on Kirsikkapuiston henkilöiden piirteitä, tosin hieman karrikoituja. Vieraantumisen käsite marxilaisesta terminologiasta nousee myös mieleen, kun tarkastelee minäkertojan tai Ivan Matvejitšin puolison Helena Ivanovna reagointia tapahtuneeseen. Kaiken, onttoon toiseen todellisuuteen nielevän kapitalismin kuvauksena krokotiili on loistava metafora talousjärjestelmästä, joka on niin osa siihen orientoituneita ihmisiä etteivät he huomaa lainkaan siitä puuttuvia eettisiä prinsiippejä, vaan heidän ajatteluaan ja toimintaa krokotiilin sisällä tai jopa sen ulkopuolella hallitsee vain ”talouden prinsiippi”.

Hiljakkoin tapahtuneen ikävän kaivosonnettomuuden uutisointi muistutti paljolti Krokotiilin lopun lehtiuutisia. Jossakin kaukaisessa Kainuun korvessa sijaitseva Talvivaara näyttäytyy joillekin mahdollisuutena, toisille se on krokotiili. Ensimmäiset uutiset Talvivaaran onnettomuudesta kertoivat uhrilta puuttuneista kaasumittarista ja hengityssuojaimesta. Tähän aktuelliin ”talouskriisin vuosisadan”(Dostojevski 13) vertaistapaukseen nähden, ”Karchenin” uhrille kävi siis kuitenkin hyvin. Vaikka ”karamelli” tänään naista kuvaavana metaforana olla turhan uskallettu tai sitten jotenkin makeileva, niin niistä lähes 150 vuodesta huolimatta, jotka erottavat meidät satiirin ilmestymisvuodesta, tuntuu sen poliittinen kärki säilyttäneen terävyytensä.

Kehitymaa, kehitysalue ja banaanitasavalta

Kehitysmaa ja kehitysalue

”Development and Enviroment” -artikkelissa Kristiina Pirnes käsittelee Brasilian ja Amazonaksen sademetsien tilannetta ja ongelmia 1960-luvulla. Amazonaksen sademetsien kohtalosta on tullut eräänlainen kaikkien nähtävissä oleva syöpäkasvain, jolle pitäisi tehdä jotakin. Ongelmakenttä taustalla saattaa olla laajempikin. Etelä-Amerikan, Brasilian ja sen naapurivaltioiden nostaminen sosiaalisen-, poliittisen-, taloudellisen- sekä ympäristöhistoriallisen tutkimuksen valokeilaan voi jopa häikäistä oman ongelmakenttämme lähilukua. Demokratia, sellaisena kuin me sen elämme, ei ehkä myöskään ole autuaaksi tekevä ratkaisu tässä kysymyksessä. Nopeaan voittoon ja maksimoituun hyötyyn tähtäävän talouspolitiikan vaikutukset eivät näy hierarkian huipulla elävien sisäpihoilla, eivätkä kansallisten parlamenttien istuntosaleissa. Ne näkyvät siellä, missä suurteollisuudelle annetaan vapaat kädet toteuttaa nopeutuvan kasvun strategioitaan ja harjoittaa mielipidemanipulaatiotaan. Kehityksen, elintason ja jopa onnellisuudenkin mittarit on meillä rakennettu paljolti niiden ehdoilla, jotka näkevät vain kaiken kvantitatiivisen ja materian mittaamisen arvoisena. Mielenkiintoista on, että kehityksen ja ympäristön välinen dikotomia on vallinnut suomalaisessa todellisuudessa koko viime vuosisadan, ja vaikeneminen tämän ongelman taustatekijöistä jatkuu.

Pirneksen tutkima ajanjakso 1960-luvulla sijoittuu aikaan jolloin epädemokraattiset sotilasjuntat ja näiden kenraalit hallitsivat useissa eri Amazonaksen alueen maassa. Ympäristökysymykset alistettiin kansallisiksi kysymyksiksi jotka ratkottiin pääkaupungeissa, ja näin ne tavallaan olivat pois siitä kontekstista missä ongelmakenttä sijaitsi. Todellisten vaikutusten ilmaantuessa nämä päättäjät istuvat jo vaipoissaan ymmärtämättä tai kuulematta mitään. Kenraalien, kuten muidenkin päättäjien elinikä on useinkin paljon lyhyempi kuin vaikkapa luonnonpuun elinikä. Kysymys on paljolti ollut myös teknologisesta kehityksestä 20. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä, se on mahdollistanut yhä nopeamman ja syvemmälle periferiaan tunkeutuvan luonnon haltuunoton. Ilmastoidut rakennukset ja työkoneet mahdollistavat toiminnan mitä erilaisimmissa olosuhteissa, syvimmästä sademetsästä Grönlannin jäätiköille saakka.

Voimme ottaa esimerkin lähempääkin, ja kysyä mitä merkitsee vaikkapa avohakkuu Lapissa tai Talvivaaran jätevedet sille päättäjäryhmälle jonka ”toimeentulo” määräytyy sen mukaan millaisia lukuja he voivat esittää Euroopan alueen taloudesta vastaaville elimille. Kapitalismin ja valtiontalouden sekä ”yhteisen hyvän” kietoutuminen toisiinsa ei ole vain menneisyyden ongelma Brasiliassa. Länsimainen kapitalismi ei tunnu tarvitsevan enää demokraattista koneistoa pyrkimystensä verhoksi, niin tiivisti ”kansakunnat” ovat sitoutuneet noudattamaan Foucaultin jo 1970-luvulla tunnistaman yhteisen valtapelin sääntöjä.

Suomen paperinjalostusteollisuus ja Etelä-Amerikka ovat kaksi osaa varsin synkkää lukua siitä uusliberalistisesta vapaan riiston ja alueellisen alistamisen politiikasta, mitä suuret korporaatiot tänään harjoittavat. Monokulttuuri, paperimonopolit ja teollisuusmetsikkö ovat suomalainen vientituote, joka tukee kansallista perusteollisuuttamme ja levittää pragmaattista osaamistamme kaikkialle. Hiljakkoin tilastot osoittivat suomalaisen metsäkoneteknologian osuuden yli 50 prosentiksi maailman koko tuotannosta. Yksi johtavia ”ympäristöteknologiaa” konsultoivista monialayrityksistä on suomalainen Pöyry. Koekenttänä tälle luontoa ja sen arvoja väheksyvälle ”rahan ympäristöpolitiikalle” on ollut Suomi, ja sen periferiat.

Kristiina Pirneksen artikkelista käy ilmi ympäristöön kohdistuneiden taloudellisten toimenpiteiden koon suhteeton koko Brasilian sademetsissä. Lisäksi monet projektit ovat osoittautuneet myös lyhempien klassisten talousmittareiden valossa kannattamattomiksi. Huippukarja on ”syönyt” metsät samoin kuin meillä Suomessakin. Lapissa, jonka tilanteen tunnen paremmin, kansallisen teollisuuden puunhankintayhtiö Metsähallitus ennallistaa niitä soita joita se kiireellä 1960-70-luvulla suurisuuntaisten MERA ja Metsä2000 -ohjelmien puitteissa ojitti. Metsä, suot ja muu ympäristö eivät vain suostuneet toimimaan taloudellisen utopian välikappaleina ja tuloksena oli dystopia.

Viime vuosina Etelä-Amerikassa ovat nousseet vaihtoehtoa hakevat poliittiset ja aatteelliset liikkeet päivänvaloon. Useat mantereen maat ovat asettuneet kolonialistista talouden ja kulttuurin riippuvuutta vastaan. Kehitys on yllättävä, sillä olemmehan tottuneet ajattelemaan ajattelutapoja koskevan kehityksen vain vanhojen demokratioiden yksinoikeutena. Yllättävintä tässä on lisäksi, että kehitys meillä on viime vuosina ollut aivan päinvastaista ja takavuosien banaanitasavalta määritelmä sopii tänään ehkä paremmin pohjoiseen irrationaalisuuteen kuin johonkin Chicitan tai United Fruitsin hallinnoimaan 1960-luvun Etelä-Amerikan valtioon. Mitään häpeämättömillä pääomilla ei tunnu olevan paikkaa mikä olisi niiden nopealta toiminnalta turvassa.

Kuolema Talvivaarassa

…, niin tällä voi olla jotakin yhteistä hiljakkoin ilmitulleeseen 200 tuotantosian kohtaloon, mutta pelkkien tuotantolukujen vallossahan yhteyttä ei voi osoittaa. Suosittelisin tapausten taustojen tutkimuksessa käytettävän järjen valoa. Mahdollisissa tapahtumapaikoilla suoritettavissa tutkimuksissa on kyllä hyvä noudattaa erityistä varovaisuutta. Kaasumittarit ja naamarit kun voivat vain johtaa sen viimeisenkin eettisen näköalan hämärtymiseen.

Stabiili pörssikurssi

Tuotantoa ei vielä ole siirretty kokonaan uraanivoimalla lämpiäviin kasvihuoneisiin, vielä meidän on paljolti tyytyminen siihen mitä luonto meille ulkoilmassa kasvattaa. Ihmiskunnan henkeä salpaavat teknologiset harppaukset ja tämän ylettömän kiireen tulos, saavat minut kysymään, mihin on tultu? Olen kai ateisti, mutta ei se  saa minua erityisemmin uskomaan länsimaiseen ihmiseenkään. Saavutuksemme ovat kourallinen Sarasvatin hiekkaa, kun taas kerran oikein rytisee. Se on köyhä rannikon kalastaja tai alipalkattu pankkitoimihenkilö pätkätöistä, joka kärsii kun kolahtaa. Yhä minä ihmettelen, että missä olivat kaikki Mersut ja Bemarit siitä pikkuautojen virrasta, minkä vuodentakainen tsunami Japanin rannikon teiltä ja aitovieriltä irrotti? Luonnononnettomuuden globaaleja mittasuhteita kuvasti hyvin se, kuinka pohjolan Japanissa Suomessa romahtivat Säteilyturvakeskuksen STUK:n Internet-sivut heti onnettomuustiedon saavuttua maahan. Tuhoutuneesta uraanivoimalasta levinneet päästöthän tarvitsevat vaeltaakseen pidemmän ajan maapallon toiselle puolelle kuin sähköinen tiedonvälitys, mutta  ajallaan nekin saapuvat perille, tänne meille . Taidamme rakentaa epävarmuustekijämme itse, ja olemme jo riippuvaisia riskiyhteiskunnastamme. Stabiili pörssikurssi, onko sillä mitään kysyntää? Kuinka haavoittuva moderni ruuhka-Suomi olikaan, kun hieman tuuli lännestä? Jossakin tuuli on siunaukseksi, meillä se on katastrofi.

Poro ja pohjoinen elämä



Lappi on vanhaa tekoa. Rovaniemi on nuori, vaikka seutu siirtyikin jo 15. vuosisadalla ruotsalaisen kirkon ja Turun piispan alaisuuteen. Turun tähtitorninmäellä uivat vielä silakat, kun pohjoisen kivisillä rannoilla tirisi hylkeen tai poronrasva. Ennen kuin kukaan huoli rakentaa kivijalkaa, Lapissa jo asuttiin. Elämä ei silloin ollut monokulttuuria vaan liikettä. Rovaniemeä leimaa jatkuva ulkoisen kuvan muutos. Kauppalana ja kaupunkina Rovaniemi on viimeisen sadan vuoden aikana käynyt läpi kiivaan ja vaiherikkaan muutosten historian. Kaupunki on ollut taloudellisen ja kulttuurisen toiminnan kokoaja, ja samalla kulkureitti. Tavallaan Rovaniemen kaupungin voisi ajatella etsivän levottomana jotakin, aivan kuin poron joskus talvisin kaivumaallaan.

Monet kulttuurit vs. monokulttuuri

Perinteiset elinkeinot ovat juurtuneet lappilaiseen tilaan, osaksi pohjoista olemista. Vaadittiin valtavat määrät betonia estämään Kemijoen lohen nousun syntyvesilleen. Monokulttuurit olivat tuntemattomia entisaikojen Lapissa, niin luonnossa kuin ihmisenkin elämän saatossa. Monimuotoinen metsäluonto tarjosi toimeentulon ja ansion mahdollisuuden hänelle, joka ei pitäytynyt tiukkaan ammattikunta-ajatteluun, vaan uskalsi astua lestinsä ulkopuolelle. Poroon tukeutuvassa elämäntavassa tuo merkitsi pieniä porokarjoja, joustavaa liikkumista, ja tarvittaessa lisäelinkeinon etsimistä sieltä missä se kulloisenakin aikana oli helpoiten saatavilla.

Poro

Joskus tarujen yksisarvisenakin pidetty, ja ajoittain joulupukin rekijuhtana toimiva suomalainen poro on kesytetty tunturipeurasta. Poro on pitkäraajainen ja nelivarpainen hirvieläin (Cervidae)heimoa, ja kuuluu sorkkaeläinten ( Artiodactyla) alalahkoon märehtijät(Ruminantia), ja on lisäksi täyteissarvinen nisäkäs. Poron kumpikin sukupuoli kasvattaa sarvet vuosittain. Kun urosporo eli hirvas pudottaa sarvensa jo joulun aikoihin, säilyy naaraiden eli vaatimien ylivalta laitumilla sydäntalven. Vaatimet voivat elää jopa 18-20 vuotta ja saavat hyviä vasoja aina 9. vasomiskertaan saakka. Hirvaat voivat elää yli kymmenvuotiaiksi. Fennoskandiassa on kaksi porotyyppiä tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus) ja metsäpeura (Rangifer tarandus fennicum). Näiden lisäksi on olemassa huippuvuorten poro sekä Kanadan ja Pohjois-Amerikan täysvilli karibu. Keskiajalla poron tiedetään Ruotsissa olleen kesy kuljetusväline. Viimeisen jääkauden jälkeen 34 000 – 21 000 vuotta sitten poro toi mukanaan ihmisen pohjoiseen. On mahdollista, että tunturiporo säilyi jääkauden yli etelä Skandinaviassa ja metsäpeura saapui Siperiasta.

Poron kulttuurihistoriaa

Poron historiaan sisältyy kysymys, onko historia pelkästään meidän ihmisten historiaa. Olemmeko vastuussa vain siitä mitä ensi kädessä ihmiselle tapahtuu, vai onko osamme laajemman kokonaisuuden vartijan? Analyyttinen kielemme ei aina riitä kuvaamaan sitä mitä luontokappale on, ja miten sen, ympäristön ja ihmisen välinen kolmio on kehittynyt. Mitä on käsite puolivilli? Ehkä perjantaina villi ja maanantaina kesy, kuin tämä aika? Porolla se ei mene niin. Poron määrittely on kuin käsite postmoderni, kaikki käy ( tai sitten ei oikein mikään). Poro oli jotakin 1960-luvulla, ennen moottorikelkkaa, mönkijää, aukkohakkuita ja metsäteiden kaikkialle levittäytyviä verkostoja, ja jotakin toista se on tänään. Tämän päivän totuus tai suuri kertomus porosta, on huomenna ehkä vain väärässä valossa nähty häivähdys mahdollisuutta. Meidän päiviimme saakka poro on kuitenkin selviytynyt ihmisen aiheuttamien ympäristöllisten-, sosioympäristöllisten- ja poliittisten kriisien yli – käpsehtinyt siinä – ei kovinkaan kaukana pihapiiristämme. Joissakin olosuhteissa poron vuotuinen vaellusreitti voi yltää 5000 kilometriin, mikä on pisin tunnettu maanisäkkään vuosivaellus. Poro on merkinnyt liikettä, käytännöllisenä toimintana, mutta myöskin kulttuurisena vaihtona. Poronhoidon voimakkaaseen kehitykseen Suomen Lapissa 1800-luvulla olivat yhtenä syynä vuosisadan rauhalliset olot, mutta myöskin poronhoitokulttuurin leviäminen saamelaisten poronhoitajien myötä pohjoisesta ja lännestä alueelle.

Poronhoito elinkeinona, sen tausta ja kehitys

Ruotsalaisen tutkikija Klell-Åke Aronssonin mukaan Kiinasta on tietetoja poropaimentolaisuudesta ja porojen lypsystä jo satoja vuosia ennen Skandinaavisia lähteitä. Poronhoito on tunnettu historiallisena aikana Skandinaviasta aina Sahalinin saarelle, mutta Pohjois-Amerikassa sitä ei ennen eurooppalaista ole koskaan ollut. Farley Movatin kirja People of the Deer on kuvaus sisämaan inuit-yhteisön elämästä peurojen metsästäjinä karibujen vuotuisella vaellusreitillä 1950-luvulla. Pääteemaksi Movatin kertomuksessa nousee nälkä, tai täpärä selviytyminen. Tacitus kirjoittaa vuonna 98 jaa. näin: ”Fennit ovat ihmeen villejä ja viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijoina maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puuttuessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtenäistesti sekä miehiä, että naisia. […] Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pellolla huokaileminen, vaivalloisten talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito vieraasta omaisuudesta.” Tacitiuksella ei ole mainintaa kesyporoista tai poronhoidosta. Vuonna 1898 kaavailee Revend Cates Pohjois-Amerikan intiaanien tulevaisuutta seuraavaan tyyliin: ” Meidän on herätettävä heissä puutteen tuntu. Tyytymättömyyden enkeli voi havahduttaa hänet hänen tylystä viileydestään. Silloin hän alkaa ajatella tulevaisuutta ja pyrkiä eteenpäin. Halu omaan kotiin ja omaisuuteen on valtava kasvattava voima.

Paimennuskulttuuri, ihmiskunnan suuri askel

Ihmeteltävän sopeutuvuutensa ja mukautuvuutensa ansiosta poro on ehkä muovannut myös sen kanssa samoista ”kaivumaista” ja laitumista elänyttä ihmistä. Paimennus on tärkeimpiä kulttuurihistoriallisia kehitysaskeleita ihmiskunnan historiassa(Veinstein, myös F.Engels). Tutkimusten mukaan paimennus on puolitoista kertaa tuottavampaa kuin kalastus tai metsästys. Kjell-Åke Aronssonin mukaan metsästys- ja paimennuskulttuurit edustavat toisistaan poikkeavaa eläin-ihminen suhdetta. As hunter man is a predator(saalistaja), but as herder the relationship is more reciprocal (vastavuoroinen). Samojedeilla on turkin kielestä paimennukseen liittyviä lainasanoja, ja seudun kalliopiirroksista, erottuvat samoissa kuvissa: nauta, lammas, vuohi ja poro. Eläin-ihminen suhteella on ollut vaikutusta ihmisen asuinpaikan valintaan (Bökonyi). Metsäporonhoitoa ja entisiä asuinpaikkoja tutkinut Aaronsson viittaa asbestiastia löytöihin ja toteaa, että näiden astioiden hauraus ei juurikaan soveltunut jatkuvalle vaellukselle. Ihmisen elinkeinorakenne oli ehkä monipuolisempi jo kivikautena, kuin mitä me tänään tiedämmekään, ja hänen tapansa asua ja elää saattoi olla monimuotoisempi.

Peurahaudasta poronmerkkiin

Nimismiehen pitämien tilastojen mukaan porotalouden tuotto Rovaniemen seudulla oli 1860-luvulla suurempi kuin lohen antama ansio. Nähtävästi porokanta sai alkunsa peuroista, joita käytettiin houkutuseläimenä peuranpyynnissä tai kanto- ja vetoeläiminä. Myös useita muita hypoteesejä poron kesyyntymiselle on esitetty. Tacitiuksen Germania kuvauksen ja Revend Cates intiaanien tulevaisuutta pohtivan kirjoituksen puolitiehen, vuoteen 890, sijoittuu norjalaisen kauppiaan Ottarin kuvaus Finnmarkista, missä Ottar kehuuskelee Englannin kuninkaalle rikkauksillaan, joihin kuuluu puolivillejä poroja ja näiden lisäksi kuusi erityistä houkutusporoa joilla peuroja pyydystettiin. Lisäksi tämä saamelaisten kanssa kauppaa tekevä norjalainen omisti parikymmentä lammasta ja sikaa sekä hevosen, jolla kynti pienehkön peltonsa.

Porotalous ja Rovaniemi

Poronhoitotapojen ja luontaiselinkeinojen historiallisessa tarkastelussa on vaikea löytää jotakin objektiivista katsantoa. Asiakirjat ja käräjäpöytäkirjat antavat joskus menneen tapahtuman ja ajanjakson tarkastelussa aivan ”rikollisen” kuvan menneisyyden ihmisistä. Tavallisesta korveneläjästä on saattanut piirtyä historialliseksi todistuskappaleeksi kuva vain sekunnin murto-osan virheen tai erheen kautta. Tämän kuvan kautta on mahdollista lyhytnäköisesti tulkita vuosia, vuosikymmeniä, jopa tuhansia vuosia elämää. Varhaisin asiakirjoihin merkitty tieto rovaniemeläisten talojen yhteisestä porokarjasta on vuodelta 1769, Ahvenainen: Rovaniemen historia II(1970). Ylikyläläinen talollinen sekä kaksi kemihaaralaista talollista syyttävät erästä ounasjokelaista talollista porojen varastamisesta heidän tokastaan. Kun 1700-luvun puolenvälin jälkeen peurat alkoivat vähentyä, oli talojen ryhdyttävä pitämään poroja. Tämä tapahtui pääasiassa saamelaisten niin kutsuttujen raitioden hoidossa olevissa porotokissa. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa (J.Kortesalmi), mukaan jo 1740-luvulla Kuusamon kirkkoherran pojan Samuel Chydeniuksen seudun asutusta kuvatessaan kertoo kuinka suomalaisen uudisasukkaat omistavat suuria porokarjoja. 1860-luvulle tultaessa poronhoito oli metsä-Lappiin juurtuneen Raitio-järjestelmän ja saamelaisen osaamisen kautta jo niin merkittävää että sillä oli paljolti vaimentava vaikutus vuosikymmenen taloudellisiin epäonnistumisiin, ja katovuosiin maataloudessa ja viljanviljelyssä.

Poro ja sota

Poronhoito on ollut paljolti sosiaalisen ”elä ja anna toisen elää” ajatuksen toteuttamista. Ilman henkeä, joka antaa toisen omaisuuden olla koskemattomana ja vain luudan ovensa lukkona, ei vapaasti laiduntava porokarja säilyisi. Adolph Friedrich, Ruotsin gööttien ja wendein kuningas, u, u, u, Norian perillinen ja Schleswigin ja Holsteinin herttua Jumalan armosta, tekee elokuun 3. päivänä vuonna 1748 tiettäväksi, että poron ampumista tai poron varkautta, tullaan käsittelemään samoin kuin hevoseen kohdistunutta rikosta. Peto ei kuitenkaan lakia kuuntele, ja luonto ottaa, jos se antaakin. Talvisodan alla vainosivat nälkäiset susilaumat Lappia, ja niitä harvennettiin kiivaan keskustelun saattelemana jopa lentokoneiden voimin. Tammikuussa 1940, M.O.Lahtela sitten kirjoittaa Poromies-lehdessä tuhatpäisistä kaksijalkaisista ”susilaumoista”, jotka on saatava pois porolaitumilta. Seuraavina sodan vuosina 1939 – 1944, porontalous luovuttaa lähes 8 miljoonaa kiloa lihaa armeijan tarpeisiin.

Napapalkiset

Rovaniemen perinteinen kaupunkialue sijoittuu alavaan jokien haarautumaan, jota ympäröivät vaarojen ketjut, poron talviset kaivumaat. Rovaniemi on aina ollut myös kaupanteon ja kohtaamisen paikka, ja useat Poikajärven-, Palojärven-, Narkaus- palkisen poroaidat sijaitsevat aivan kantakaupungin tuntumassa. Kaupungin laajentuessa käsittämään myös entisen maalaiskunnan alueen on Rovaniemi tänään myös paliskuntien kaupunki. Poroa vetävät vanhoille laidunmaille sen ikiaikaiset vaistot. Poron taival palkima-alueilta poroaitaan on sama, mitä seurailivat jo entisaikojen villipeuratokat. Peurahaudat ja muinaisjäänteet porojen lypsykaarteista sekä se tieto mikä puolivillin eläimen kuljetukseen ihmisvoimin sisältyy jäävät tänään näyttävän ja hektisen porotyön varjoon. Elääkö poro pelkkänä tavaramerkkinä? Olisiko poro meille vaikkapa luontosuhteemme syventäjä, ja olisiko sen kyvyssä ennustaa huomisen tuiskut ja tuulet, tai poron nöyryydessä meille jotakin oppimista. Lapissa ja koko pohjoisenkalotin alueella harjoitettavien luontaiselinkeinojen säilymisen kannalta on Rovaniemelle keskittynyt tutkimuksellinen sekä kulttuurinen osaaminen ensiarvoisen tärkeää. Vastavuoroisesti voi nähdä, että olkoonkin betoni modernin mitta itse kaupungille, niin kaupungin imagon rakentavat seudun luontaiselinkeinot.

Lapista, romantiikasta ja porotaloudesta

Porotalous ei ole koskaan ollut pelkää tuotantolukuja, vaan se on ollut myös talouden symbioosi kahden nisäkkään, poron ja ihmisen, välillä. Luontokappale tai tuotantoeläin, porosta on moneksi, poro on rajattomasti romantiikkaa ja mahdollisuuksia. Porosta on tullut ”selviytymistarina” ja ”eläinsatu” villistä peurasta melkeinpä kotieläimeksi. Poro seuraa meitä olemisemme historian nopeissa ja erityisesti sen hitaammissa virtauksissa, ja aivan meistä itsestämme riippumatta. Vapaasti laiduntavat nisäkkäät voivat niin hyvin kuin niiden elinympäristö voi, ja kun poro aavistaa jo päivää paria ennen mitä tuleman pitää, on meidän hyvä seurata poroa.

Mitä on tapahtunut metsille?

Mitä on tapahtunut metsille?

Täällä Lapissa käy aina vain rasittavammaksi yhtyä johonkin kansalliseen itkuun jonkun Etelä-Suomen massatuotantotuen puolesta. Maaherran1 esittämät ajatukset maakunnallisen autonomian lisäämisestä tulivat yllättävinä, mutta jo kauan toivottuina. Lappihan on vanhempaa tekoa kuin Suomi, joka yhdeksänkymppisenäkin vielä jatkaa oidipista ryntäilyä sylistä syliin. Meillä olisi täällä omastakin takaa pystyviä pikku tyranninalkuja sekä itsepintaisia vastarannankiiskiä demokratian turvaamiseksi. Laajempi alueellinen itsehallinto ei Euroopan periferioissa ole kovinkaan vieras asia. Ylpeät baijerilaiset Saksassa tai skotit Brittein saarilla, pitävät visusti kiinni identiteetistään ja laajasta itsehallinnostaan. Saksassa ei edes kannata puhua saksalaisuudesta. Siellä asuu vain hesseniläisiä, baijerilaisia, sakseja ja tusina muuta sekalaista seurakuntaa. Niin Baijeri kuin Skotlantikin erottuvat jo siinä minkä mielikuvan alueet antavat itsestään ulospäin. Jos Fin(n)land on keskieurooppalaisille tänään synonyymi sadasta samalle maistuvasta makkaralaadusta, saisi meidän lappilainen profiilinnostomme kansallisessakin mielessä hyvää aikaan. Uskon, että rakkaus ympäristöön syntyy terveestä alueellisesta patriotismista. Jollekin paperiteollisuuden metropolijohtoiselle puunhankintaorganisaatiolle tämä Lappi on vain tuotantolukujen villi pohjola, jonka ainoa ongelma ovat sitkaasti tuotantoketjujen tielle änkeävät ihmiset.

Sanotaan nyt ääneen se, mikä olisi pitänyt jo ajat sitten itse tajuta, – ehkä tämä auttaa. Viisi viime vuosikymmentä Lapissa on hakattu metsiä tavalla, joka ei ole jättänyt edes kunnollista luudanvartta käteen. Perisynnin- ja herranpelossa on tehty kaikki aivan niin kuin jostakin on määrätty, vaikka terve järki olisikin sanonut aivan muuta. Mystisen yhteishyvän nimissä, tai ehkä vain nopean rahan toivossa, on vaaroilta ja kokonaisilta kairoilta kaadettu niin kuuset, koivut, haavat kuin männytkin. On hoidettu metsiä. On hoidettu kaikki pois. Niin kuin olisi porokarjasta tapettu kaikki, vaatimetkin.

Tapahtunutta on vaikea kenenkään syyksi sälyttää. Jos toiselle kuoppaa kaivaa, on itse siihen syypää. Jos revityt maat eivät enää tätä yhteishyvän ja ahneuden vääryyttä aivan paljaana huudakaan niin nyt tilalla on pelkkää oksaista männynkarhakkaa, ja vain sitä. Puu on niin hidaskasvuinen täällä pohjoisessa, että kun tehdyt virheet huomataan, niin niiden tekijät ovat jo syyntakeettomia itsekseen höpiseviä ukkoja vaipoissaan. Me lappilaiset olemme käyttäneet enemmän voimavaroja keskinäiseen aivopesuun ja viidenkymmenen vuoden mantra- hokemaan: ”Suomi seisoo yksin metsässä omilla puujaloillaan”, kuin rehelliseen sydämestä lähtevään ja maalaisjärkeen käypään asenteeseen, suhteessamme metsään eli ympäristöön. Paperiteollisuuden läpikotaisin sylikoiran tasolle manipuloimat tutkijat ovat erikoistuneet muuntamaan tuloksiaan markkinoiden kulloinkin vaatimaan suuntaan. Lyhytnäköisten miesten tallaamat tutkijanurat kulkevat ristiin rastiin selitysten suota. Tukin määritelmä on kohta hammastikku. Missä ovat ne infrastruktuurin rakentamisen ajat, kun metsäkauppoja tehtiin tuhansissa kuutioissa? Ja missä on se infrastruktuuri? Missä ovat kyliltä kunnolliset tiet ja toimivat palvelut? Niin,- ne ovat siellä missä ’rikospaikalta’ paenneet tekijätkin ovat. Me olisimme tarvinneet ne puutullit. Jäivät vain oksaiset männynkarhakat, joista ei ole kuin sellutehtaaseen. Ja sitäkään ei taida kohta olla. Veisivät vain mokoman pois haisemasta.

Kuinka kasvattaa kvartaalikapitalismin portinpielessä naukuvasta paperitiikeristä itsetietoinen toimija omalla maallaan? On löydettävä uusi tapa elää metsien kanssa. Vielä ei ole rikollista jättää puu kaatamatta. ”Lapin ja koko Suomen metsätalouden kannattavuus on perustunut luontaisesti syntyneisiin järeisiin vanhoihin metsiin”, kirjoittaa Hannu Hyvönen Ekometsätalouden liitosta. ”Ongelman ratkaisuna olisi luopua pohjoisissa metsissä kokonaan päätehakkuuajattelusta ja siirtyä jatkuvasti peitteiseen metsänkasvatuksen malliin…Siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen olisi välttämätöntä sekä porotalouden että tukkipuun tuotannon kannalta. ”2 Tuohon voisi vielä lisätä että matkailun ja muutaman muun luonnonmetsistä elävän toimenalan kannalta. Hyvönen esittää myöskin ennallistamishakkuita nuoriin viljelymetsiin, siis eräänlaisen tekohengityshakkuumallin, jolla tuotaisiin valoa oksaisiin monokulttuurirääsiköihin. Lisääntyvä jäkälä ja luppo mahdollistaisivat vapaastilaiduntavan poronhoidon jatkumisen metsä-Lapinkin alueella ja saattohoidon Kemin . Eihän meitä ole kuin pari sataa tuhatta, mutta kun olemme näin hyviä ja elämme täällä taiten lappilaisten ehdoilla, se on aivan kylliksi. Luonnonmukainen metsänkäsittely ja perusajatuksena laatu, eikä mikään tavaton määrä, – niin puuta riittää. Joskus kymmenen sukupolven päästä meillä on jälleen luonnonmetsiä. Se kasvaa sittenkin.

Perunkajärvellä 11.1. 2008