UMTS-gradu on nyt online

Tässä linkki yhä ajankohtaiseen graduun vuodelta 2015. Uusliberalismin ja suunnitelmattomuuden kehitys elinympäristössämme jatkuu hellittämättömänä. https://www.academia.edu/26246372/Informaatioteknologian_millennium_ja_Soneran_UMTS-huuto_Saksassa_vuonna_2000

Poro ja pohjoinen elämä



Lappi on vanhaa tekoa. Rovaniemi on nuori, vaikka seutu siirtyikin jo 15. vuosisadalla ruotsalaisen kirkon ja Turun piispan alaisuuteen. Turun tähtitorninmäellä uivat vielä silakat, kun pohjoisen kivisillä rannoilla tirisi hylkeen tai poronrasva. Ennen kuin kukaan huoli rakentaa kivijalkaa, Lapissa jo asuttiin. Elämä ei silloin ollut monokulttuuria vaan liikettä. Rovaniemeä leimaa jatkuva ulkoisen kuvan muutos. Kauppalana ja kaupunkina Rovaniemi on viimeisen sadan vuoden aikana käynyt läpi kiivaan ja vaiherikkaan muutosten historian. Kaupunki on ollut taloudellisen ja kulttuurisen toiminnan kokoaja, ja samalla kulkureitti. Tavallaan Rovaniemen kaupungin voisi ajatella etsivän levottomana jotakin, aivan kuin poron joskus talvisin kaivumaallaan.

Monet kulttuurit vs. monokulttuuri

Perinteiset elinkeinot ovat juurtuneet lappilaiseen tilaan, osaksi pohjoista olemista. Vaadittiin valtavat määrät betonia estämään Kemijoen lohen nousun syntyvesilleen. Monokulttuurit olivat tuntemattomia entisaikojen Lapissa, niin luonnossa kuin ihmisenkin elämän saatossa. Monimuotoinen metsäluonto tarjosi toimeentulon ja ansion mahdollisuuden hänelle, joka ei pitäytynyt tiukkaan ammattikunta-ajatteluun, vaan uskalsi astua lestinsä ulkopuolelle. Poroon tukeutuvassa elämäntavassa tuo merkitsi pieniä porokarjoja, joustavaa liikkumista, ja tarvittaessa lisäelinkeinon etsimistä sieltä missä se kulloisenakin aikana oli helpoiten saatavilla.

Poro

Joskus tarujen yksisarvisenakin pidetty, ja ajoittain joulupukin rekijuhtana toimiva suomalainen poro on kesytetty tunturipeurasta. Poro on pitkäraajainen ja nelivarpainen hirvieläin (Cervidae)heimoa, ja kuuluu sorkkaeläinten ( Artiodactyla) alalahkoon märehtijät(Ruminantia), ja on lisäksi täyteissarvinen nisäkäs. Poron kumpikin sukupuoli kasvattaa sarvet vuosittain. Kun urosporo eli hirvas pudottaa sarvensa jo joulun aikoihin, säilyy naaraiden eli vaatimien ylivalta laitumilla sydäntalven. Vaatimet voivat elää jopa 18-20 vuotta ja saavat hyviä vasoja aina 9. vasomiskertaan saakka. Hirvaat voivat elää yli kymmenvuotiaiksi. Fennoskandiassa on kaksi porotyyppiä tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus) ja metsäpeura (Rangifer tarandus fennicum). Näiden lisäksi on olemassa huippuvuorten poro sekä Kanadan ja Pohjois-Amerikan täysvilli karibu. Keskiajalla poron tiedetään Ruotsissa olleen kesy kuljetusväline. Viimeisen jääkauden jälkeen 34 000 – 21 000 vuotta sitten poro toi mukanaan ihmisen pohjoiseen. On mahdollista, että tunturiporo säilyi jääkauden yli etelä Skandinaviassa ja metsäpeura saapui Siperiasta.

Poron kulttuurihistoriaa

Poron historiaan sisältyy kysymys, onko historia pelkästään meidän ihmisten historiaa. Olemmeko vastuussa vain siitä mitä ensi kädessä ihmiselle tapahtuu, vai onko osamme laajemman kokonaisuuden vartijan? Analyyttinen kielemme ei aina riitä kuvaamaan sitä mitä luontokappale on, ja miten sen, ympäristön ja ihmisen välinen kolmio on kehittynyt. Mitä on käsite puolivilli? Ehkä perjantaina villi ja maanantaina kesy, kuin tämä aika? Porolla se ei mene niin. Poron määrittely on kuin käsite postmoderni, kaikki käy ( tai sitten ei oikein mikään). Poro oli jotakin 1960-luvulla, ennen moottorikelkkaa, mönkijää, aukkohakkuita ja metsäteiden kaikkialle levittäytyviä verkostoja, ja jotakin toista se on tänään. Tämän päivän totuus tai suuri kertomus porosta, on huomenna ehkä vain väärässä valossa nähty häivähdys mahdollisuutta. Meidän päiviimme saakka poro on kuitenkin selviytynyt ihmisen aiheuttamien ympäristöllisten-, sosioympäristöllisten- ja poliittisten kriisien yli – käpsehtinyt siinä – ei kovinkaan kaukana pihapiiristämme. Joissakin olosuhteissa poron vuotuinen vaellusreitti voi yltää 5000 kilometriin, mikä on pisin tunnettu maanisäkkään vuosivaellus. Poro on merkinnyt liikettä, käytännöllisenä toimintana, mutta myöskin kulttuurisena vaihtona. Poronhoidon voimakkaaseen kehitykseen Suomen Lapissa 1800-luvulla olivat yhtenä syynä vuosisadan rauhalliset olot, mutta myöskin poronhoitokulttuurin leviäminen saamelaisten poronhoitajien myötä pohjoisesta ja lännestä alueelle.

Poronhoito elinkeinona, sen tausta ja kehitys

Ruotsalaisen tutkikija Klell-Åke Aronssonin mukaan Kiinasta on tietetoja poropaimentolaisuudesta ja porojen lypsystä jo satoja vuosia ennen Skandinaavisia lähteitä. Poronhoito on tunnettu historiallisena aikana Skandinaviasta aina Sahalinin saarelle, mutta Pohjois-Amerikassa sitä ei ennen eurooppalaista ole koskaan ollut. Farley Movatin kirja People of the Deer on kuvaus sisämaan inuit-yhteisön elämästä peurojen metsästäjinä karibujen vuotuisella vaellusreitillä 1950-luvulla. Pääteemaksi Movatin kertomuksessa nousee nälkä, tai täpärä selviytyminen. Tacitus kirjoittaa vuonna 98 jaa. näin: ”Fennit ovat ihmeen villejä ja viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijoina maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puuttuessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtenäistesti sekä miehiä, että naisia. […] Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pellolla huokaileminen, vaivalloisten talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito vieraasta omaisuudesta.” Tacitiuksella ei ole mainintaa kesyporoista tai poronhoidosta. Vuonna 1898 kaavailee Revend Cates Pohjois-Amerikan intiaanien tulevaisuutta seuraavaan tyyliin: ” Meidän on herätettävä heissä puutteen tuntu. Tyytymättömyyden enkeli voi havahduttaa hänet hänen tylystä viileydestään. Silloin hän alkaa ajatella tulevaisuutta ja pyrkiä eteenpäin. Halu omaan kotiin ja omaisuuteen on valtava kasvattava voima.

Paimennuskulttuuri, ihmiskunnan suuri askel

Ihmeteltävän sopeutuvuutensa ja mukautuvuutensa ansiosta poro on ehkä muovannut myös sen kanssa samoista ”kaivumaista” ja laitumista elänyttä ihmistä. Paimennus on tärkeimpiä kulttuurihistoriallisia kehitysaskeleita ihmiskunnan historiassa(Veinstein, myös F.Engels). Tutkimusten mukaan paimennus on puolitoista kertaa tuottavampaa kuin kalastus tai metsästys. Kjell-Åke Aronssonin mukaan metsästys- ja paimennuskulttuurit edustavat toisistaan poikkeavaa eläin-ihminen suhdetta. As hunter man is a predator(saalistaja), but as herder the relationship is more reciprocal (vastavuoroinen). Samojedeilla on turkin kielestä paimennukseen liittyviä lainasanoja, ja seudun kalliopiirroksista, erottuvat samoissa kuvissa: nauta, lammas, vuohi ja poro. Eläin-ihminen suhteella on ollut vaikutusta ihmisen asuinpaikan valintaan (Bökonyi). Metsäporonhoitoa ja entisiä asuinpaikkoja tutkinut Aaronsson viittaa asbestiastia löytöihin ja toteaa, että näiden astioiden hauraus ei juurikaan soveltunut jatkuvalle vaellukselle. Ihmisen elinkeinorakenne oli ehkä monipuolisempi jo kivikautena, kuin mitä me tänään tiedämmekään, ja hänen tapansa asua ja elää saattoi olla monimuotoisempi.

Peurahaudasta poronmerkkiin

Nimismiehen pitämien tilastojen mukaan porotalouden tuotto Rovaniemen seudulla oli 1860-luvulla suurempi kuin lohen antama ansio. Nähtävästi porokanta sai alkunsa peuroista, joita käytettiin houkutuseläimenä peuranpyynnissä tai kanto- ja vetoeläiminä. Myös useita muita hypoteesejä poron kesyyntymiselle on esitetty. Tacitiuksen Germania kuvauksen ja Revend Cates intiaanien tulevaisuutta pohtivan kirjoituksen puolitiehen, vuoteen 890, sijoittuu norjalaisen kauppiaan Ottarin kuvaus Finnmarkista, missä Ottar kehuuskelee Englannin kuninkaalle rikkauksillaan, joihin kuuluu puolivillejä poroja ja näiden lisäksi kuusi erityistä houkutusporoa joilla peuroja pyydystettiin. Lisäksi tämä saamelaisten kanssa kauppaa tekevä norjalainen omisti parikymmentä lammasta ja sikaa sekä hevosen, jolla kynti pienehkön peltonsa.

Porotalous ja Rovaniemi

Poronhoitotapojen ja luontaiselinkeinojen historiallisessa tarkastelussa on vaikea löytää jotakin objektiivista katsantoa. Asiakirjat ja käräjäpöytäkirjat antavat joskus menneen tapahtuman ja ajanjakson tarkastelussa aivan ”rikollisen” kuvan menneisyyden ihmisistä. Tavallisesta korveneläjästä on saattanut piirtyä historialliseksi todistuskappaleeksi kuva vain sekunnin murto-osan virheen tai erheen kautta. Tämän kuvan kautta on mahdollista lyhytnäköisesti tulkita vuosia, vuosikymmeniä, jopa tuhansia vuosia elämää. Varhaisin asiakirjoihin merkitty tieto rovaniemeläisten talojen yhteisestä porokarjasta on vuodelta 1769, Ahvenainen: Rovaniemen historia II(1970). Ylikyläläinen talollinen sekä kaksi kemihaaralaista talollista syyttävät erästä ounasjokelaista talollista porojen varastamisesta heidän tokastaan. Kun 1700-luvun puolenvälin jälkeen peurat alkoivat vähentyä, oli talojen ryhdyttävä pitämään poroja. Tämä tapahtui pääasiassa saamelaisten niin kutsuttujen raitioden hoidossa olevissa porotokissa. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa (J.Kortesalmi), mukaan jo 1740-luvulla Kuusamon kirkkoherran pojan Samuel Chydeniuksen seudun asutusta kuvatessaan kertoo kuinka suomalaisen uudisasukkaat omistavat suuria porokarjoja. 1860-luvulle tultaessa poronhoito oli metsä-Lappiin juurtuneen Raitio-järjestelmän ja saamelaisen osaamisen kautta jo niin merkittävää että sillä oli paljolti vaimentava vaikutus vuosikymmenen taloudellisiin epäonnistumisiin, ja katovuosiin maataloudessa ja viljanviljelyssä.

Poro ja sota

Poronhoito on ollut paljolti sosiaalisen ”elä ja anna toisen elää” ajatuksen toteuttamista. Ilman henkeä, joka antaa toisen omaisuuden olla koskemattomana ja vain luudan ovensa lukkona, ei vapaasti laiduntava porokarja säilyisi. Adolph Friedrich, Ruotsin gööttien ja wendein kuningas, u, u, u, Norian perillinen ja Schleswigin ja Holsteinin herttua Jumalan armosta, tekee elokuun 3. päivänä vuonna 1748 tiettäväksi, että poron ampumista tai poron varkautta, tullaan käsittelemään samoin kuin hevoseen kohdistunutta rikosta. Peto ei kuitenkaan lakia kuuntele, ja luonto ottaa, jos se antaakin. Talvisodan alla vainosivat nälkäiset susilaumat Lappia, ja niitä harvennettiin kiivaan keskustelun saattelemana jopa lentokoneiden voimin. Tammikuussa 1940, M.O.Lahtela sitten kirjoittaa Poromies-lehdessä tuhatpäisistä kaksijalkaisista ”susilaumoista”, jotka on saatava pois porolaitumilta. Seuraavina sodan vuosina 1939 – 1944, porontalous luovuttaa lähes 8 miljoonaa kiloa lihaa armeijan tarpeisiin.

Napapalkiset

Rovaniemen perinteinen kaupunkialue sijoittuu alavaan jokien haarautumaan, jota ympäröivät vaarojen ketjut, poron talviset kaivumaat. Rovaniemi on aina ollut myös kaupanteon ja kohtaamisen paikka, ja useat Poikajärven-, Palojärven-, Narkaus- palkisen poroaidat sijaitsevat aivan kantakaupungin tuntumassa. Kaupungin laajentuessa käsittämään myös entisen maalaiskunnan alueen on Rovaniemi tänään myös paliskuntien kaupunki. Poroa vetävät vanhoille laidunmaille sen ikiaikaiset vaistot. Poron taival palkima-alueilta poroaitaan on sama, mitä seurailivat jo entisaikojen villipeuratokat. Peurahaudat ja muinaisjäänteet porojen lypsykaarteista sekä se tieto mikä puolivillin eläimen kuljetukseen ihmisvoimin sisältyy jäävät tänään näyttävän ja hektisen porotyön varjoon. Elääkö poro pelkkänä tavaramerkkinä? Olisiko poro meille vaikkapa luontosuhteemme syventäjä, ja olisiko sen kyvyssä ennustaa huomisen tuiskut ja tuulet, tai poron nöyryydessä meille jotakin oppimista. Lapissa ja koko pohjoisenkalotin alueella harjoitettavien luontaiselinkeinojen säilymisen kannalta on Rovaniemelle keskittynyt tutkimuksellinen sekä kulttuurinen osaaminen ensiarvoisen tärkeää. Vastavuoroisesti voi nähdä, että olkoonkin betoni modernin mitta itse kaupungille, niin kaupungin imagon rakentavat seudun luontaiselinkeinot.

Lapista, romantiikasta ja porotaloudesta

Porotalous ei ole koskaan ollut pelkää tuotantolukuja, vaan se on ollut myös talouden symbioosi kahden nisäkkään, poron ja ihmisen, välillä. Luontokappale tai tuotantoeläin, porosta on moneksi, poro on rajattomasti romantiikkaa ja mahdollisuuksia. Porosta on tullut ”selviytymistarina” ja ”eläinsatu” villistä peurasta melkeinpä kotieläimeksi. Poro seuraa meitä olemisemme historian nopeissa ja erityisesti sen hitaammissa virtauksissa, ja aivan meistä itsestämme riippumatta. Vapaasti laiduntavat nisäkkäät voivat niin hyvin kuin niiden elinympäristö voi, ja kun poro aavistaa jo päivää paria ennen mitä tuleman pitää, on meidän hyvä seurata poroa.

Mylly pyörii

 

Parasta tietysti olisi visusti olla puhumatta koko mokomasta. Siinä on kuitenkin jotakin dopingmaista tässä uraanin voimassa. Sen ei pitäisi näkyä missään. Kaikki näyttää siltä kuin ennenkin, mutta suorituksesta löytyy tehoa joka hämmentää. Itse suorituksen kätkee luminen metsä tai vahvat muurit. Rikkoontunut sauva on sitten se metaforan piste, jossa kaikki romahtaa, mutta kuka uskaltaa niin kauas ajatella.

Voltaire marssitti keväällä 1752 kahdeksan mailia korkean Mikromegas -jättiläisen Sirius-tähdeltä Perämeren pohjukkaan, Simon tietämille. Novellin lopussa tämä maailmankaikkeuden kulkija Mikromegas kommentoi pilkallisen römeällä naurulla Maubertiuksen retkikunnan tiedemiesten ja filosofien käsitystä ihmisen ainutlaatuisuudesta ja ensisijaisuudesta tällä planeetalla. Mittasuhteet tuntuvat tänään kadonneen tyystin niiltä jotka esittävät vajaan 200 000 asukkaan Lapin tarvitsevan atomivoimalan ja nyt yht’äkkiä Lapista löytyneiden uraanivarojen hyödyntämisen olevan jonkinlaisen yleisen moraalisen velvollisuuden, ennen kuin lumet sulavat. Mitä on tämä uraaniherätys ja olemmeko myöhästyneet jostakin?

Puolaa ja ranskaa pääkielenään taitavalla Rauman ja Porin rannikkoseudulla rakennetaan parasta aikaa maailma suurinta ydinreaktoria. Rakennetaan on tässä passiivissa koska sitä todellista työn tekijää ei viime tietojen mukaan ole kenenkään kirjoissa tai tiedossa. Se on jännä seurakunta tämä atomivoimateollisuus, vaikka sillä kyllä luulisi olevan pääomaa vakuuttaa vaikka korppi valkoiseksi. Esimerkiksi saksalainen Eon energiakonserni käytti viime vuonna mainontaan noin 200 miljoonaa ja yli 400 miljoonaa euroa ystävällisiin neuvoihin tietämättömille kansalaisille. Neuvoihin, joissa selkokielinen insinöörien numerofraseologia peittää sen viimeisenkin ymmärryksen ja tiedon ytimen. Helppoja lukuja pyöriteltäväksi.

ERP- reaktori, niin kuin tätä koskaan missään kokeilematonta Moolokia kutsuvat he joilta ei älypuhelinta synny, tuottaa tehokkuutensa ja moderniutensa ohella voimakkaammin säteilevää jätettä kuin mikään tähän mennessä käytössä oleva reaktorityyppi. Atomijätteiden sijoituspaikkahan ei sijaitse sen kukkulan alla, millä valta istuu, ei. Tavallinen veronmaksaja on viime kädessä se, joka on helisemässä atomijätteiden sijoituksen kanssa. Saksan haahuilua atomivoimasta johtuvan ympäristöongelman kanssa on ollut hyvä seurata. Saksalaisilla kun on historiallisesti kokemusta siitä, että vallan tekoja on hyvä seurata, eikä vain silmät suitsirenkaina ihmetellä. Helsingissä on Hesari tehnyt kyselyn siitä mikä olisi sopiva viesti 100-200 000 vuoden päähän meidän sukupolveltamme. Yleisin toive taisi olla pääkallo.

Samalla Wikipedian haulla oikeutusperiaate löytyvät: säteilyturvallisuus, uraanikaivos ja anastus. Meillä on kaivoslaki ajalta kuin ihmisiä piti vielä kieltää lailla sekaantumasta navettakarjaan, ja sylkemästä permannolle. Kun 1600-luvulla taantumus ja monarkia restauroi maanhankinnalla reformaatiossa repsahtanutta olemisensa kuvaa, piti tälle aktiivisuudelle löytää henkinen ponnin sekä jokin ylevä selitys. John Locken maankäytön filosofia (lienee alkujaankin mittatilaustyötä) oikeutti ryöstämään kokonaisia mantereita luonnonkansoilta, muka maan korkeamman kultivoinnin kautta. Liberaalista oikeudesta maahan, siihen suunnatun työn arvon kautta, on meillä tullut uusliberaali oikeutus anastaa elinmahdollisuus vuosisataisista perinteistä eläviltä kyliltä ja niiden asukkailta, aivan kuin kerran intiaaneilta ja aboriginaaleilta kauan sitten. Kun nyt joku ventovieras tulee, ja pistää lapiolla siihen sinun marjapensaasi juureen löytäen uraaniesiintymän, on oikeutusperiaate se jonka myötä sinun on marjasi korjattava ja vähin äänin paikalta häivyttävä. Hän on löytänyt suuremman hyödyn kuin sinun onnettomat herukkasi. Suomalaisen Wikipedian kaivosteollisuutta käsittelevät sivut ovat muuten yksisilmäisen kritiikittömät ja edustavat hengeltäänkin enemmänkin atomivoimateollisuuden ja heidän suomalaisen serkkunsa STUK:n hännännostoa, kuin asiallista ja riippumatonta informaatiota. Katsokaa vaikka tuota uraanikaivossivua: aivan kuin skannattu kaivosteollisuuden lobbaussivuilta. Niin kuin Tšernobyl olisi unohtunut kokonaan, kaiken muun inhimillisen toheloinnin seurauksena.

Clio-onlinen artikkelissa 16.04.2010, Humbold yliopiston tutkija Rainer Karlsch kiistää tsekkiläisen tutkijan O.Pustejovskyn väittämään, että venäläiset olisivat käyttäneet toisen maailmansodan jälkeen Joachimsthalin uraanikaivoksessa järjestelmällistä joukkotuhontaa. Rainer Karlsch tuo kuitenkin artikkelissaan esille erään mielenkiintoisen yksityiskohdan aikaisemmilta, kolmannen valtakunnan uraanikaivoksilta. On tiedossa vain yksi suunnitelma, kirjoittaa Rainer Karlsch, jossa Joahimstalin uraanikaivosta olisi käytetty työllä tuhoamiseen. Suunnitelman esitti 1942 aluetyöterveyslääkäri tohtori Arthur Brandt Saksenista. Tohtori Brandt halusi suojella saksalaisten kaivostyöläisten terveyttä, ja sijoittaa heidän sijastaan uraanikaivoksiin ulkomaalaisia kaivostyöläisiä. Tohtori Arthur Brandin perustelu kuului: ”Ei ole mitenkään vastuullista, että arvokas saksalainen kansanaines joutuu työtehtäviin, jotka hyvin suurella varmuudella myöhemmin johtavat ennenaikaiseen keuhkosyöpään ja kuolemaan. Jos radonin hyödyntäminen on valtiolle välttämätöntä, olisi tällaisiin tehtäviin pääasiassa sijoitettava vähempiarvoista työvoimaa, jonka aikaisempi kuoleman ei ole vahingoksi arvokkaalle saksalaiselle kansanainekselle.” Tohtori Brandt lähetti tämän ’ennakoivaan työvoimanvalintaan’ nimeämänsä ehdotuksen noin 40:neen eri valtiolliseen toimielimeen, saamatta kuitenkaan hyväksytyksi ehdotustaan. Miksi sitten tätä ennakoivan työvoimanvalinnan ehdotusta ei toteutettu, sehän olisi sopinut natsi-Saksan etiikkaan oikein hyvin. Eikö Hitler ehkä luottanut näitä alempiarvoisia ulkomaalaisia tähän tärkeään tehtävään, ja halusi uhrata siihen omat kaivosmiehet. Hänellä oli valta.

Kun nopeat päätökset ja suoritus ovat valtaa, kaikki muu käy vaan ei asioiden puntarointi tai köyhäksi leimautuminen. Mitä oikeastaan on uraani? ”Köyhdytettyä uraania käytetään sen läpäisyominaisuuksien, ei radioaktiivisuuden, takia. Uraani on myrkyllinen raskasmetalli. Köyhdytetty uraani on vähemmän radioaktiivista kuin luonnon uraani.” Näin uraaniteollisuus esittelee sivullaan perhepotrettiaan. Joku päivä se ehkä haluaa ampua sen uraanin takaisin siihen sinun vaarallesi. Ja sinulla on moraalinen velvollisuus sanoa, niin sanoa – mitä ?

Uusliberaali kapitalismi on kurkunleikkaajiensaari. Näillä uraanipäätöksillä on vaikutusta tavallisen, kiintokuutioina ja kantorahoina elämänsä onnellisuutta mittaavan ihmisen elämään. ”Maaseutua ei voi tuoda”, oli MTK:n ladonseinä-slogan EU-äänestyksen aikoihin. Ei sitä silloin kukaan käsittänyt. Ei sillä liioin ole nytkään mitään relevanttia pitoa tämän maailman kanssa. Tavara kulkee sinne tänne, saksalaiselle syötetään italialaisen ruuat ja me syömme saksalaisen juustot. Muutaman kympin hehtaarikorvaukset piilouraanivaltauksista maanomistajalle ovat jo kuitenkin niin suurta julkeutta, että puistattaa. Miksi siinä notkollaan olevan ladon seinässä ei lukenut: ”Jos antaa vapaat kädet kaikenmaailman kauppasaksoille, voi maaseudulla pilata paljon.”

Teoillahan tapaa olla seuraukset. Onko ennen tehty kiireessä vääriä päätöksiä, joista on sitten kärsitty jälkeenpäin? Sonera teki 1990-luvun puolenvälin tietämillä viikon verran umts-huutokauppaa ja nopeita ripeitä päätöksiä. Suomen vanha Telelaitos oli mennyttä sen sileän tien. Mikä onkaan männyn keskirunkokoko tänään Lapissa? Pikkutukki ja pikavippi! Euroopan nopeimpaan luonnonmetsien hävittämiseen avohakkuilla tarvittiin enemmänkin aivopesua kuin tutkimusta. Alituottoiset kuusikot, metsäporon ainoa turva maaliskuussa, ovat melkein jo historiaa ja meneillään on viimeisten todisteiden hävittäminen. Luonnonlohijoki padottiin jonnekin etelään jo 1940-luvulla, sekin nopeiden ja ripeiden otteiden seurauksena. Näitä ahtaasta kansallisesta hätätilasta tehtyjä ripeitä päätöksiä voisi luetella enemmänkin, ja seurausten jälkihoito on yhtä kaukana kuin nousulohi Kemihaarasta. Teollistunut elintarviketuotanto takaa kissankokoisia otsikoita metropolien päivälehtiin. Taannoisessa dioksiiniskandaalissa rehuteollisuus syötti kanoille ja sijoille niitä samoja rasvoja millä autot kulkevat töihin ja sieltä takaisin kotiin. Kreuzfeld-Jacobin-taudin saimme, kun joku älysi jauhaa lampaan ja syöttää sen lehmälle. Se tuotanto, joka ei tarvitse kasvihuoneita tai ilmastoituja elementtituotantohalleja, ajetaan yhä ahtaammalle myös Lapissa. Asutamme kuitenkin vielä Euroopan viimeisimpiä nurkkia, mitä ei ole täysin asfaltoitu eikä ilmastoitu. Täällä on mahdollisuus ja ehkä vielä lupakin ottaa askel törmäämättä ehdottomaan, läpikulkemisen tai pysähtymisen kieltävään, varoituskylttiin.

Lappi elää liki paljaaksi hakatun kotivaaransa juurella, ja sen yli pyyhkivät hyödyttömyyden tuulet. Poro, joka ystävällisyyttään joskus neuvoi meille tien aivan tänne pohjoiseen, tuntuu kyllä nyt kaivelevan hyvin. Eestiläiset ovat oikeassa: meissä on hitunen poroa, ja me pidämme siitä vähästä kiinni. Esteetikkojamme vaivaa protestanttinen kauhukuva siitä kuinka laiska lapinäijä käärii rahaa syöttötariffeilla ja etelän kultivoitu ihmisjaloste ei voi rauhoittua vuotuista kaksiviikkoistaan toiveittensa Stillebenissä. Mylly pyörii vaaralla, vai onko se Mikromegas?

HARPPI JA VIIVAIN

HARPPI JA VIIVAIN

Tässä hiljakkoin järkytin ystävääni muutamalla triviaalilla kysymyksellä. Minun ystäväni on palvellut erästä valtion omistamaa organisaatiota jo vuosikymmeniä ja kertoo nykyisin taivaltavansa jossakin liikemaailman ja valtiontalouden välisellä ei – kenenkään – suolla. Tiedän ystäväni kuitenkin kokeneeksi eränkävijäksi ja että hänen kompassinsa kulkusuunta osoittaa vakaasti kohti ensimmäistä eläkepäivää. Minusta tuntuu että minun ei tarvitse olla lainkaan huolissani ystävästäni.

Olen huomannut , että vanhat totuudet ovat kuin käsityökaluja, niillä on taipumus joutua lainatuksi ja niin naapurin autotalliin. Ne voivat unohtua muuttokuormasta tai ne peittyvät vain uudempaan ja kirkkaammin kromattuun tavaraan. Sellaisten vanhojen totuuksien varasto on minun ystäväni. Ystäväni on vuosikymmeniä, niin kauan kun jaksan muistaa, edustanut minulle pysyvyyttä, ja myös sellaista tietoa mikä pysyy ja on paikallaan, liikkumatta. Se on sitä käsin veistettyä tiedon lajia millä me näille utuisille rannoille joskus olemme meloskelleet. Kaipaan joskus vanhoja totuuksia jostakin kaukaa, niitä voi käyttää jonkinlaisina pönkkinä tai kiiloina, estämässä oven sulkeutumista kun olohuoneen uusi kalusto tuodaan sisään, tai kun vaimo on löytänyt sen ”aivan ihanan, hyvältä paikalta” ja taas on muuton aika.

”Kuinka vanha on puu, keskimäärin?” minä kysyn. Mielestäni tuo on aivan tavallinen kysymys vaikka en minä mikään puusosiologi ole. En ole sosiologi lainkaan, mutta luulisi sen metsänkin jonkinlainen yksilöidensä summan olevan. Ja jos metsä olisi summa, niin summanhan luulisi koostuvan jonkinlaisista osatekijöistä vai mitä. Rajaan kysymystäni käsittämään vain Suomen ja vielä ehkä Ahvenanmaan siihen lisäksi. Ystäväni on hiljaa. ” No entäs pituus sitten, noin niin kuin keskimäärin, siis sellaisen keskimittaisen puun pituus”, jatkan tivaamista, ja ajattelen että ainakin tuossa hänellä täytyy olla jonkinlainen hihasta tempaistava tieto tarjottavanaan, mutta ei. Jonnekin viidenkymmenen vuoden ja kolmentoista metrin seutuville me sitten laskelmissamme päädyimme, mutta ei sillä ole enää niin paljon väliä, sillä keskustelumme siirtyy metodologian puolelle ja siihen mitä oikeastaan kannattaa metsältä kysyä ja kuinka metsä kysyjälle vastaa. Hänellä on kyllä vastauksia ja määreitä mahdollisiin metsän hyödyntämistä koskeviin kysymyksiin, mutta minä lähdin hänen mielestään kysymyksineni aivan väärästä päästä kiipeämään kohti, kohti niin kohti mitä? Ehkä minä vain jäin istumaan jonnekin oksan haaraan, kuin se eräs räätälinpoika eräässä vanhassa sadussa.

Nämä ovat tällaisia aivan harmittoman vilpittömiä kysymyksiä yritän, mutta kuulen ystäväni kuivasta yskästä, että niin ei ole. Näinhän me tätä normaaliuttamme mittaamme, opettelemalla kysymyksiä. Esitämme korrekteja kysymyksiä, ja sen mukaan kengänkorkomme hankimme, pukeudumme ja maailmankuvamme rakennamme. Miksei sitten metsääkin voisi vaatia pysymään ruodussaan. Tai jos metsä saa olla niin kuin se haluaa, niin miksemme mekin? Me rakennamme ympäröivästä maailmastamme meille sopivan monokulttuurin, ja yritämme itse olla niin individualisteja että. Muutummeko tässä toistemme parodisiksi peilikuviksi? Tarhaten saa ehkä tottelevaisempia lapsia kuin kotikonstein, siinä on jo tiede apuna. Sillä on mallinsa ja kaavansa kasvatukseen, ainakin näin voi olettaa. Tottelevaisuudesta saa palkinnon, painaa vain sitä sopivan väristä kosketinta sillä oikealla käpälällä ja siinä se on, tulevaisuus.

Ystäväni varoittaa minua huumeista, ja minä toivotan hänelle rauhallista viikonloppua, sillä huomennahan on työpäivä. Jos oikein muistan DDR:n lipussa olivat työvälineet, harppi ja vasara. Hanki vasara ja näet joka puolella naulattavaa, on joku sanonut. Entä jos sinulla on viivain? Suoria linjoja joka puolella. Puhdas linja on kadonnut jonnekin yksinkertaisuuden taakse ja yksinkertaistamisen ikävä tyyssija YIT, tuhoaa massatuotannollaan kasvonpiirteemme lopullisesti. Loistava työpaikka! Minä tunnen ihmisen joka tarvitsee 1500 euroa kuukaudessa, eikä hän puhu mitään työpaikasta, ei varsinkaan siitä että hänen pitäisi sen takia pilata jonkun arkipäivä ja ympäristö. Itävaltalainen taiteilija-arkkitehti Hundertwasser sanoi kerran että yhdeksänkymmenen asteen kulma on jumalattomuutta. Näillä meidän insinööreillämme hommat sitten jatkuu siellä, helvetin kaikkein kylmimmällä alueella. Sielläkin. Minun ystäväni on hänkin insinööri, mutta jos minulle järjestyy tilaisuus, aion puhua hänen puolestaan.

Uraani&Rovaniemi

Uraani & Rovaniemi

Vastakkoin oli Rovaniemen paikallislehdessä Lapin-Kansassa artikkeli, jossa kerrottiin romanttisesta aavekaupungista jossakin tosi kaukana lännessä. Kaivosteollisuutta joskus ja sen jälkeen ei mitään – ehkä muutama aave. En kyllä oikein tiedä, mutta jotenkin tuo tähän uraaniteemaan mielessäni liittyi, tai ehkä se on vain osa tätä Rovaniemen uudelleen brändäystä siis aivan harmitonta unien houretta.

Vihreä sankaruus tässä atomivoimakysymyksessä on kyllä jotakin aivan yhtä ja samaa ”vesilammikoiden kiertelyä”, ei hyvä tavaton tuolla ketään elävää ihmistä vakuuteta, ei. Toisaalta vasemmalla odotetaan lapio kädessä ja jonkinlaisessa rillumarei-hengessä klassisia töitä. Sama se mitä töitä kunhan vain töitä, töitä – vaikka sitten mitä. Tässä on kohta joka ukko niin säteilytetty että näkyy läpi. Toisaalta sellainen pitempi ja perinpohjainen läpivalaisu lappilaisille kunnanjohtajille ja päättäjille, ei olis kovin pahasta. Näkisimme lopultakin mitä he ovat nauttineet, tai mitä he lähtiessään aikovat viedä. Ainahan he siirtyvät jonnekin etelän lämpöön, kun posti loppuu.

Nyt me olemme vihdoin siinä, mistä olen jo pitempään uneksinut; Rovaniemen kohdalle kaivetaan kolmekilometriä syvä monttu, ja basta! Hyväsit mokomatkin prändäykset ja kalliisti konsultoidut tulevaisuusvisiot, menkööt junantuomat sinne mistä ovat tulleetkin. Ruuvailkaa vain jo niitä liikekilpiä ja kadunviittoja pikkuhiljaa irti, tämä oli vain väliaikainen toripaikka. Kaikki hämäräperäinen poliittinen kähmintä on nyt menneen suven sovinnaisia lehtiotsikoita, ja valehtelu voi jatkua jossakin muualla.

Elämme uraanin aikaa, kaikki kirkastuu ja tulevaisuus säteillee lopultakin meille, vaan ei teille. Liiton arkki, jota olemme sinnikkäästi odottaneet, on parast’ aikaa laskeutumassa Simoon. Mikä onni meille, että satuimmekin tälle vuosituhannelle, seuraavaa ei enää ehkä tule. Se on sillä lailla, että jos minulta kysytään, niin selvähän se, ei muuta kuin toimeksi, viekää pois!

Alavia ja soisia, rämeisiä ja hallanarkoja ovat nuo jokipoukamat siinä Rovaniemen seutuvilla, mitä nyt pari vaaran nyssäkkää, Ounas- ja Korkalo-, ja välissä hätäisesti rakennettu toripaikka, Rovaniemi. Nimi kuulostaa aivan joltakin röykkiöltä jotakin tarpeetonta epämääräistä roinaa. Toista se on meillä jotka pääsemme osalliseksi tästä luovuttamisen nautinnosta, se on kuin munuaisen antaisi, vähän vain nipistää, mutta minkäs teet kun munuaisista on pulaa – niin ja uraanista.

Uraanista maksetaan hyvin koska uraanilla tuotetulla sähköllä tahkotaan voittoa jossakin suuressa maailmassa, jossa asuu oikeasti valaistuneita ja rikkaita ihmisiä. Tällä tietämyksellä taas omasta kotiseudustamme tulee maailman kaatopaikkan ikiajoiksi.

Uraanilla voi myös siististi tappaa ihmisen. Koko uraanin ihanuus nimittäin keksittiin juuri tappamisen sivutuotteena aivan kuin vahingossa, vahingossa kuten tippaleivät. Toki ensimmäinenkään käyttötarkoitus ei ole vielä päässyt unohtumaan. Riistaa uraanilla ei kannata nitistää, sillä silloin saaliin syöminen olisi epäterveellistä, mutta vihollisiahan ei syödä (mikä kyllä on aika uskomatonta haaskausta). Vihollisten nujertamiseen uraani on vallan mainio väline. Ja niin se vain on, että tänään tuo vielä sata vuotta sitten tuiki tuntematon aine on nyt hinnassa arvaamattomassa. Kyllä siinä tuollaisesta hätäpäissään kyhätystä kaupungista kannattaa luopua. Ja mikä on luopuissa, kalliiksihan tuo vain on tullut, virkamiehineen kaikkineen.

Tarvekalua ei uraanista saa, ei siitä voi veistää venettä, eikä se käy tilkkeeksi hirsiseinään ja lisäksi se on myrkyllistä kuin rietas. Mutta älä huoli, kun siitä kaikessa hiljaisuudessa, paksujen muurien takana mitään puhumattomana keittelee, niin kyllä kannattaa. Sellaisen uraanivoimalan rakentaminen on tosin hieman tyyristä, mutta kun saa puhuttua mukaan tarpeeksi monta vakavaraisempaa ja lyhytnäköistä maitokaupanomistajaa niin kyllä se siitä, homma pyörii ja kannattaa. Aluksi voi hyvinki tuntua siltä, että urakka kusee, mutta kun on vahvat muurit niin se suojaa kaiken. Niin ne ovat sitte kellot soineet Rovaniemelle. Ja kyllä ne on siellä rietasta elämää viettykki, haureutta ehkä harrastettu ja yötä myöten tanssittu. Ovat elänhe ko Sodomasa, tai melekein ko Kemijärvelä.

Jos kaupungin ikä jäi väkinäiseen viiteenkymmenen vuoteen, niin uraani edustaa todellista jatkuvuutta, ainakin itselleen. Se säilyy vaarallisena luonnossa kymmeniä tuhansia vuosia. Tuo on hyvä mittapuu sille kuinka vähän on aikaa edellisestä jääkaudesta, vajaat parikymmentä tuhansissa vuosissa. Eli urani siinä ei vielä olis moksiskhan, ja se kihisis ja pihisis vielä, sitä jatkuvaa vaarallisuuttaan ehkä vielä seuraavaan jääkauteen. Mikä olis kihissessä kun ei olis harmia teistä rovaniemeläisistä. Olette sitten niitä viimeisiä todistajia. Jotenkihan tämä on oikein teille: Vuotoksen hukuttajat, Kessin hakkaajat, Ounasjoen valjastajat ja kaikki te. Kääntykää vielä kerran katsomaan, te suolapatsaat.

Raakinavaara

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

perunkajärvi 28.09.2010

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

Taitavasti irti leikatut päät on aseteltu riviin rakennuksen ulkoportaille. Valkoiseen karvaan on tarttunut tuskin lainkaan verta. Äiti palaa tuohon kuvaan yhä uudelleen ja uudelleen, kuva on yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Hän ei muista enää, ottiko hän lähtiessään mukaansa mitään omaa. Intän sitä, ja hän vastaa, että äiti neuloi lakanat alusvaatteiksi. Siinä portailla olivat talon ainoat lampaat. Ne oli viikko aikaisemmin jätetty evakkokuormasta oman onnensa nojaan. He kääntyivät matkalla kuitenkin takaisin, ja palasivat vielä kerran takaisin kotiin, jalan kaksikymmentä kilometriä.

– Isä sanoi, että on lähdettävä nostamaan vielä perunat.

Syksy oli pitkällä ja perunat olivat alkukiireessä jätetty maahan. He löysivät teurastetut lampaat. Minun äitini asui pakolaisena Ruotsissa syksystä 1944, seuraavan vuoden kevääseen. Voisin aivan hyvin olla ruotsalainen, mutta olen kuitenkin aivan perussuomalainen. Kaikki minun äidinpuolen serkkuni ovat ruotsalaisia. Saksalaiselle ystävälleni tämä täällä on eigentliche Finnland, vaikka ei tämä varsinaisesti sitä ole. Saksalaisia riittää melkein joka maailmaan kolkkaan. Viime sodan aikana heitä oli täällä yli 200 000, se on paljon maakunnassa, jonka väkiluku viime helmikuussa oli 182 763 asukasta.

– Ne saksalaisilta karanneet vangit oli tappaneet kaikki meidän lampaat, ja jättäneet päät talon portaille. Meille tultiin sanomaan, että ryssä tulee. Äiti teki meille lakanoista alusvaatteita.

Äidin muisti horjuu ja me palaamme evakkotaipaleella pätkän matkaa takaisin. Kaksitoistavuotiaan evakkomatka ei kulje kronologisia ajan kärrypolkuja. Matkaa taitettiin silloin jalan ja kahdeksankymppisen ajatuksen sivuaskeleet ymmärtää. Se mitä siviiliväestö tiesi oli rajoittunut siihen mitä sille haluttiin kertoa, ja pohjoisen järvikylissä ihmiset tiesivät ehkä vielä vähemmän. Oli päästävä sodasta irti, maksoi mitä maksoi, ja Suur-Suomi-Haave matkasta jonnekin kauas Uralille oli jälleen kerran pistetty koipussiin. Lehmät saattoi ottaa mukaan, mutta lampaiden piti jäädä. Lehmät kävelytettiin Ruotsiin.

– Kun me ylitimme rajan, niin kaikki desinfioitiin. Siellä oli sellainen telttasauna ja ne saunottajat olivat miehiä, sotilaita, ruotsalaisia sotilaita.

– Arvo tuli kipeäksi ja katosi meiltä johonkin sairaalaan. Voi tämä on niin monimutkainen selittää. Kompuuta ja Sågfors. Ulkona keitettiin, ja ruoka oli sieltä paikanpäältä.

Takana oli viisi vuotta vakaisaa vihaa ja pelkoa itää kohtaan, ja siitä perhe komennettiin Ruotsiin lehmät ja vähät tavarat mukana. Heidät kerättiin pakolaiskeskukseen rajan takana ja äiti muistaa ruotsalaisia paikannimiä hämmästyttävän hyvin.  On syksy 1945 ja kyseessä on Lapin sodan aika. Lapin siviiliväestö evakuoitiin osittain Pohjanmaalle ja osittain Pohjois-Ruotsiin.

– Me kävimme siellä koulua ja joskus ajattelen sitä evakkoaikaa kuin hupimatkaa.

Äiti ei ollut käynyt aikaisemmin viereistä kirkonkylää kauempana. Myöhemmin kaksi hänen siskoistaan jää Ruotsiin. Äidin tehtävä on pitää huolta nuoremmista veljistä, Arvosta ja Erkistä ja auttaa lehmien hoidossa.

– Meillä oli lopussa oma kamari jossa asuimme. Lehmille annettiin valkoista sellua ja sokerijuurikasta ja tietenkin heinää. Hyvät ruuat niillä oli.

Perheellä oli yhteinen syvä huoli ja kun kysyn äidiltä mahdollisista Suomen uutisista, hän kertoo seuraavaa.

– Me kuuntelimme aina uutisia Suomesta. Minun veli Elof oli kadonnut rintamalla, ja sotavankeja alkoi jo palailla takaisin Venäjältä. Se katosi kuitenkin iäksi, eikä Elofista ole sen jälkeen kuultu mitään.

Keväällä 1945 olot pohjoisessakin osassa Suomea olivat siinä määrin rauhoittuneet, että väestöä voitiin siirtää jo takaisin. Paluumatka tapahtuu junalla ja matka lehmien kanssa Suomen puolelle alkaa. Suomen puolen vaunut ovat avovaunuja joissa on vain matalat laidat. Vastassa on tuhottu Lappi. Rovaniemellä ovat vain rauniot jäljellä, mutta pieni järvikylä on kuin ihmeen kautta säästynyt.

– Rovaniemellä linnut pesivät avoimissa uunin luukuissa. Se oli hyvin kaunis ilma, kun tulimme kotiin.

Äidin veljet ovat jo aikaisemmin palanneet takaisin kotikylään. Paavo on haavoittunut sodassa ja Toivo hoitaa taloustyöt.

– Toivo oli leiponut Paavolle pullan. Se oli sellainen vehnäleivos, niin kuin koiran näköinen.