Kehitymaa, kehitysalue ja banaanitasavalta

Kehitysmaa ja kehitysalue

”Development and Enviroment” -artikkelissa Kristiina Pirnes käsittelee Brasilian ja Amazonaksen sademetsien tilannetta ja ongelmia 1960-luvulla. Amazonaksen sademetsien kohtalosta on tullut eräänlainen kaikkien nähtävissä oleva syöpäkasvain, jolle pitäisi tehdä jotakin. Ongelmakenttä taustalla saattaa olla laajempikin. Etelä-Amerikan, Brasilian ja sen naapurivaltioiden nostaminen sosiaalisen-, poliittisen-, taloudellisen- sekä ympäristöhistoriallisen tutkimuksen valokeilaan voi jopa häikäistä oman ongelmakenttämme lähilukua. Demokratia, sellaisena kuin me sen elämme, ei ehkä myöskään ole autuaaksi tekevä ratkaisu tässä kysymyksessä. Nopeaan voittoon ja maksimoituun hyötyyn tähtäävän talouspolitiikan vaikutukset eivät näy hierarkian huipulla elävien sisäpihoilla, eivätkä kansallisten parlamenttien istuntosaleissa. Ne näkyvät siellä, missä suurteollisuudelle annetaan vapaat kädet toteuttaa nopeutuvan kasvun strategioitaan ja harjoittaa mielipidemanipulaatiotaan. Kehityksen, elintason ja jopa onnellisuudenkin mittarit on meillä rakennettu paljolti niiden ehdoilla, jotka näkevät vain kaiken kvantitatiivisen ja materian mittaamisen arvoisena. Mielenkiintoista on, että kehityksen ja ympäristön välinen dikotomia on vallinnut suomalaisessa todellisuudessa koko viime vuosisadan, ja vaikeneminen tämän ongelman taustatekijöistä jatkuu.

Pirneksen tutkima ajanjakso 1960-luvulla sijoittuu aikaan jolloin epädemokraattiset sotilasjuntat ja näiden kenraalit hallitsivat useissa eri Amazonaksen alueen maassa. Ympäristökysymykset alistettiin kansallisiksi kysymyksiksi jotka ratkottiin pääkaupungeissa, ja näin ne tavallaan olivat pois siitä kontekstista missä ongelmakenttä sijaitsi. Todellisten vaikutusten ilmaantuessa nämä päättäjät istuvat jo vaipoissaan ymmärtämättä tai kuulematta mitään. Kenraalien, kuten muidenkin päättäjien elinikä on useinkin paljon lyhyempi kuin vaikkapa luonnonpuun elinikä. Kysymys on paljolti ollut myös teknologisesta kehityksestä 20. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä, se on mahdollistanut yhä nopeamman ja syvemmälle periferiaan tunkeutuvan luonnon haltuunoton. Ilmastoidut rakennukset ja työkoneet mahdollistavat toiminnan mitä erilaisimmissa olosuhteissa, syvimmästä sademetsästä Grönlannin jäätiköille saakka.

Voimme ottaa esimerkin lähempääkin, ja kysyä mitä merkitsee vaikkapa avohakkuu Lapissa tai Talvivaaran jätevedet sille päättäjäryhmälle jonka ”toimeentulo” määräytyy sen mukaan millaisia lukuja he voivat esittää Euroopan alueen taloudesta vastaaville elimille. Kapitalismin ja valtiontalouden sekä ”yhteisen hyvän” kietoutuminen toisiinsa ei ole vain menneisyyden ongelma Brasiliassa. Länsimainen kapitalismi ei tunnu tarvitsevan enää demokraattista koneistoa pyrkimystensä verhoksi, niin tiivisti ”kansakunnat” ovat sitoutuneet noudattamaan Foucaultin jo 1970-luvulla tunnistaman yhteisen valtapelin sääntöjä.

Suomen paperinjalostusteollisuus ja Etelä-Amerikka ovat kaksi osaa varsin synkkää lukua siitä uusliberalistisesta vapaan riiston ja alueellisen alistamisen politiikasta, mitä suuret korporaatiot tänään harjoittavat. Monokulttuuri, paperimonopolit ja teollisuusmetsikkö ovat suomalainen vientituote, joka tukee kansallista perusteollisuuttamme ja levittää pragmaattista osaamistamme kaikkialle. Hiljakkoin tilastot osoittivat suomalaisen metsäkoneteknologian osuuden yli 50 prosentiksi maailman koko tuotannosta. Yksi johtavia ”ympäristöteknologiaa” konsultoivista monialayrityksistä on suomalainen Pöyry. Koekenttänä tälle luontoa ja sen arvoja väheksyvälle ”rahan ympäristöpolitiikalle” on ollut Suomi, ja sen periferiat.

Kristiina Pirneksen artikkelista käy ilmi ympäristöön kohdistuneiden taloudellisten toimenpiteiden koon suhteeton koko Brasilian sademetsissä. Lisäksi monet projektit ovat osoittautuneet myös lyhempien klassisten talousmittareiden valossa kannattamattomiksi. Huippukarja on ”syönyt” metsät samoin kuin meillä Suomessakin. Lapissa, jonka tilanteen tunnen paremmin, kansallisen teollisuuden puunhankintayhtiö Metsähallitus ennallistaa niitä soita joita se kiireellä 1960-70-luvulla suurisuuntaisten MERA ja Metsä2000 -ohjelmien puitteissa ojitti. Metsä, suot ja muu ympäristö eivät vain suostuneet toimimaan taloudellisen utopian välikappaleina ja tuloksena oli dystopia.

Viime vuosina Etelä-Amerikassa ovat nousseet vaihtoehtoa hakevat poliittiset ja aatteelliset liikkeet päivänvaloon. Useat mantereen maat ovat asettuneet kolonialistista talouden ja kulttuurin riippuvuutta vastaan. Kehitys on yllättävä, sillä olemmehan tottuneet ajattelemaan ajattelutapoja koskevan kehityksen vain vanhojen demokratioiden yksinoikeutena. Yllättävintä tässä on lisäksi, että kehitys meillä on viime vuosina ollut aivan päinvastaista ja takavuosien banaanitasavalta määritelmä sopii tänään ehkä paremmin pohjoiseen irrationaalisuuteen kuin johonkin Chicitan tai United Fruitsin hallinnoimaan 1960-luvun Etelä-Amerikan valtioon. Mitään häpeämättömillä pääomilla ei tunnu olevan paikkaa mikä olisi niiden nopealta toiminnalta turvassa.

Mainokset
Edellinen artikkeli
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: