Poro ja pohjoinen elämä



Lappi on vanhaa tekoa. Rovaniemi on nuori, vaikka seutu siirtyikin jo 15. vuosisadalla ruotsalaisen kirkon ja Turun piispan alaisuuteen. Turun tähtitorninmäellä uivat vielä silakat, kun pohjoisen kivisillä rannoilla tirisi hylkeen tai poronrasva. Ennen kuin kukaan huoli rakentaa kivijalkaa, Lapissa jo asuttiin. Elämä ei silloin ollut monokulttuuria vaan liikettä. Rovaniemeä leimaa jatkuva ulkoisen kuvan muutos. Kauppalana ja kaupunkina Rovaniemi on viimeisen sadan vuoden aikana käynyt läpi kiivaan ja vaiherikkaan muutosten historian. Kaupunki on ollut taloudellisen ja kulttuurisen toiminnan kokoaja, ja samalla kulkureitti. Tavallaan Rovaniemen kaupungin voisi ajatella etsivän levottomana jotakin, aivan kuin poron joskus talvisin kaivumaallaan.

Monet kulttuurit vs. monokulttuuri

Perinteiset elinkeinot ovat juurtuneet lappilaiseen tilaan, osaksi pohjoista olemista. Vaadittiin valtavat määrät betonia estämään Kemijoen lohen nousun syntyvesilleen. Monokulttuurit olivat tuntemattomia entisaikojen Lapissa, niin luonnossa kuin ihmisenkin elämän saatossa. Monimuotoinen metsäluonto tarjosi toimeentulon ja ansion mahdollisuuden hänelle, joka ei pitäytynyt tiukkaan ammattikunta-ajatteluun, vaan uskalsi astua lestinsä ulkopuolelle. Poroon tukeutuvassa elämäntavassa tuo merkitsi pieniä porokarjoja, joustavaa liikkumista, ja tarvittaessa lisäelinkeinon etsimistä sieltä missä se kulloisenakin aikana oli helpoiten saatavilla.

Poro

Joskus tarujen yksisarvisenakin pidetty, ja ajoittain joulupukin rekijuhtana toimiva suomalainen poro on kesytetty tunturipeurasta. Poro on pitkäraajainen ja nelivarpainen hirvieläin (Cervidae)heimoa, ja kuuluu sorkkaeläinten ( Artiodactyla) alalahkoon märehtijät(Ruminantia), ja on lisäksi täyteissarvinen nisäkäs. Poron kumpikin sukupuoli kasvattaa sarvet vuosittain. Kun urosporo eli hirvas pudottaa sarvensa jo joulun aikoihin, säilyy naaraiden eli vaatimien ylivalta laitumilla sydäntalven. Vaatimet voivat elää jopa 18-20 vuotta ja saavat hyviä vasoja aina 9. vasomiskertaan saakka. Hirvaat voivat elää yli kymmenvuotiaiksi. Fennoskandiassa on kaksi porotyyppiä tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus) ja metsäpeura (Rangifer tarandus fennicum). Näiden lisäksi on olemassa huippuvuorten poro sekä Kanadan ja Pohjois-Amerikan täysvilli karibu. Keskiajalla poron tiedetään Ruotsissa olleen kesy kuljetusväline. Viimeisen jääkauden jälkeen 34 000 – 21 000 vuotta sitten poro toi mukanaan ihmisen pohjoiseen. On mahdollista, että tunturiporo säilyi jääkauden yli etelä Skandinaviassa ja metsäpeura saapui Siperiasta.

Poron kulttuurihistoriaa

Poron historiaan sisältyy kysymys, onko historia pelkästään meidän ihmisten historiaa. Olemmeko vastuussa vain siitä mitä ensi kädessä ihmiselle tapahtuu, vai onko osamme laajemman kokonaisuuden vartijan? Analyyttinen kielemme ei aina riitä kuvaamaan sitä mitä luontokappale on, ja miten sen, ympäristön ja ihmisen välinen kolmio on kehittynyt. Mitä on käsite puolivilli? Ehkä perjantaina villi ja maanantaina kesy, kuin tämä aika? Porolla se ei mene niin. Poron määrittely on kuin käsite postmoderni, kaikki käy ( tai sitten ei oikein mikään). Poro oli jotakin 1960-luvulla, ennen moottorikelkkaa, mönkijää, aukkohakkuita ja metsäteiden kaikkialle levittäytyviä verkostoja, ja jotakin toista se on tänään. Tämän päivän totuus tai suuri kertomus porosta, on huomenna ehkä vain väärässä valossa nähty häivähdys mahdollisuutta. Meidän päiviimme saakka poro on kuitenkin selviytynyt ihmisen aiheuttamien ympäristöllisten-, sosioympäristöllisten- ja poliittisten kriisien yli – käpsehtinyt siinä – ei kovinkaan kaukana pihapiiristämme. Joissakin olosuhteissa poron vuotuinen vaellusreitti voi yltää 5000 kilometriin, mikä on pisin tunnettu maanisäkkään vuosivaellus. Poro on merkinnyt liikettä, käytännöllisenä toimintana, mutta myöskin kulttuurisena vaihtona. Poronhoidon voimakkaaseen kehitykseen Suomen Lapissa 1800-luvulla olivat yhtenä syynä vuosisadan rauhalliset olot, mutta myöskin poronhoitokulttuurin leviäminen saamelaisten poronhoitajien myötä pohjoisesta ja lännestä alueelle.

Poronhoito elinkeinona, sen tausta ja kehitys

Ruotsalaisen tutkikija Klell-Åke Aronssonin mukaan Kiinasta on tietetoja poropaimentolaisuudesta ja porojen lypsystä jo satoja vuosia ennen Skandinaavisia lähteitä. Poronhoito on tunnettu historiallisena aikana Skandinaviasta aina Sahalinin saarelle, mutta Pohjois-Amerikassa sitä ei ennen eurooppalaista ole koskaan ollut. Farley Movatin kirja People of the Deer on kuvaus sisämaan inuit-yhteisön elämästä peurojen metsästäjinä karibujen vuotuisella vaellusreitillä 1950-luvulla. Pääteemaksi Movatin kertomuksessa nousee nälkä, tai täpärä selviytyminen. Tacitus kirjoittaa vuonna 98 jaa. näin: ”Fennit ovat ihmeen villejä ja viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijoina maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puuttuessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtenäistesti sekä miehiä, että naisia. […] Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pellolla huokaileminen, vaivalloisten talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito vieraasta omaisuudesta.” Tacitiuksella ei ole mainintaa kesyporoista tai poronhoidosta. Vuonna 1898 kaavailee Revend Cates Pohjois-Amerikan intiaanien tulevaisuutta seuraavaan tyyliin: ” Meidän on herätettävä heissä puutteen tuntu. Tyytymättömyyden enkeli voi havahduttaa hänet hänen tylystä viileydestään. Silloin hän alkaa ajatella tulevaisuutta ja pyrkiä eteenpäin. Halu omaan kotiin ja omaisuuteen on valtava kasvattava voima.

Paimennuskulttuuri, ihmiskunnan suuri askel

Ihmeteltävän sopeutuvuutensa ja mukautuvuutensa ansiosta poro on ehkä muovannut myös sen kanssa samoista ”kaivumaista” ja laitumista elänyttä ihmistä. Paimennus on tärkeimpiä kulttuurihistoriallisia kehitysaskeleita ihmiskunnan historiassa(Veinstein, myös F.Engels). Tutkimusten mukaan paimennus on puolitoista kertaa tuottavampaa kuin kalastus tai metsästys. Kjell-Åke Aronssonin mukaan metsästys- ja paimennuskulttuurit edustavat toisistaan poikkeavaa eläin-ihminen suhdetta. As hunter man is a predator(saalistaja), but as herder the relationship is more reciprocal (vastavuoroinen). Samojedeilla on turkin kielestä paimennukseen liittyviä lainasanoja, ja seudun kalliopiirroksista, erottuvat samoissa kuvissa: nauta, lammas, vuohi ja poro. Eläin-ihminen suhteella on ollut vaikutusta ihmisen asuinpaikan valintaan (Bökonyi). Metsäporonhoitoa ja entisiä asuinpaikkoja tutkinut Aaronsson viittaa asbestiastia löytöihin ja toteaa, että näiden astioiden hauraus ei juurikaan soveltunut jatkuvalle vaellukselle. Ihmisen elinkeinorakenne oli ehkä monipuolisempi jo kivikautena, kuin mitä me tänään tiedämmekään, ja hänen tapansa asua ja elää saattoi olla monimuotoisempi.

Peurahaudasta poronmerkkiin

Nimismiehen pitämien tilastojen mukaan porotalouden tuotto Rovaniemen seudulla oli 1860-luvulla suurempi kuin lohen antama ansio. Nähtävästi porokanta sai alkunsa peuroista, joita käytettiin houkutuseläimenä peuranpyynnissä tai kanto- ja vetoeläiminä. Myös useita muita hypoteesejä poron kesyyntymiselle on esitetty. Tacitiuksen Germania kuvauksen ja Revend Cates intiaanien tulevaisuutta pohtivan kirjoituksen puolitiehen, vuoteen 890, sijoittuu norjalaisen kauppiaan Ottarin kuvaus Finnmarkista, missä Ottar kehuuskelee Englannin kuninkaalle rikkauksillaan, joihin kuuluu puolivillejä poroja ja näiden lisäksi kuusi erityistä houkutusporoa joilla peuroja pyydystettiin. Lisäksi tämä saamelaisten kanssa kauppaa tekevä norjalainen omisti parikymmentä lammasta ja sikaa sekä hevosen, jolla kynti pienehkön peltonsa.

Porotalous ja Rovaniemi

Poronhoitotapojen ja luontaiselinkeinojen historiallisessa tarkastelussa on vaikea löytää jotakin objektiivista katsantoa. Asiakirjat ja käräjäpöytäkirjat antavat joskus menneen tapahtuman ja ajanjakson tarkastelussa aivan ”rikollisen” kuvan menneisyyden ihmisistä. Tavallisesta korveneläjästä on saattanut piirtyä historialliseksi todistuskappaleeksi kuva vain sekunnin murto-osan virheen tai erheen kautta. Tämän kuvan kautta on mahdollista lyhytnäköisesti tulkita vuosia, vuosikymmeniä, jopa tuhansia vuosia elämää. Varhaisin asiakirjoihin merkitty tieto rovaniemeläisten talojen yhteisestä porokarjasta on vuodelta 1769, Ahvenainen: Rovaniemen historia II(1970). Ylikyläläinen talollinen sekä kaksi kemihaaralaista talollista syyttävät erästä ounasjokelaista talollista porojen varastamisesta heidän tokastaan. Kun 1700-luvun puolenvälin jälkeen peurat alkoivat vähentyä, oli talojen ryhdyttävä pitämään poroja. Tämä tapahtui pääasiassa saamelaisten niin kutsuttujen raitioden hoidossa olevissa porotokissa. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa (J.Kortesalmi), mukaan jo 1740-luvulla Kuusamon kirkkoherran pojan Samuel Chydeniuksen seudun asutusta kuvatessaan kertoo kuinka suomalaisen uudisasukkaat omistavat suuria porokarjoja. 1860-luvulle tultaessa poronhoito oli metsä-Lappiin juurtuneen Raitio-järjestelmän ja saamelaisen osaamisen kautta jo niin merkittävää että sillä oli paljolti vaimentava vaikutus vuosikymmenen taloudellisiin epäonnistumisiin, ja katovuosiin maataloudessa ja viljanviljelyssä.

Poro ja sota

Poronhoito on ollut paljolti sosiaalisen ”elä ja anna toisen elää” ajatuksen toteuttamista. Ilman henkeä, joka antaa toisen omaisuuden olla koskemattomana ja vain luudan ovensa lukkona, ei vapaasti laiduntava porokarja säilyisi. Adolph Friedrich, Ruotsin gööttien ja wendein kuningas, u, u, u, Norian perillinen ja Schleswigin ja Holsteinin herttua Jumalan armosta, tekee elokuun 3. päivänä vuonna 1748 tiettäväksi, että poron ampumista tai poron varkautta, tullaan käsittelemään samoin kuin hevoseen kohdistunutta rikosta. Peto ei kuitenkaan lakia kuuntele, ja luonto ottaa, jos se antaakin. Talvisodan alla vainosivat nälkäiset susilaumat Lappia, ja niitä harvennettiin kiivaan keskustelun saattelemana jopa lentokoneiden voimin. Tammikuussa 1940, M.O.Lahtela sitten kirjoittaa Poromies-lehdessä tuhatpäisistä kaksijalkaisista ”susilaumoista”, jotka on saatava pois porolaitumilta. Seuraavina sodan vuosina 1939 – 1944, porontalous luovuttaa lähes 8 miljoonaa kiloa lihaa armeijan tarpeisiin.

Napapalkiset

Rovaniemen perinteinen kaupunkialue sijoittuu alavaan jokien haarautumaan, jota ympäröivät vaarojen ketjut, poron talviset kaivumaat. Rovaniemi on aina ollut myös kaupanteon ja kohtaamisen paikka, ja useat Poikajärven-, Palojärven-, Narkaus- palkisen poroaidat sijaitsevat aivan kantakaupungin tuntumassa. Kaupungin laajentuessa käsittämään myös entisen maalaiskunnan alueen on Rovaniemi tänään myös paliskuntien kaupunki. Poroa vetävät vanhoille laidunmaille sen ikiaikaiset vaistot. Poron taival palkima-alueilta poroaitaan on sama, mitä seurailivat jo entisaikojen villipeuratokat. Peurahaudat ja muinaisjäänteet porojen lypsykaarteista sekä se tieto mikä puolivillin eläimen kuljetukseen ihmisvoimin sisältyy jäävät tänään näyttävän ja hektisen porotyön varjoon. Elääkö poro pelkkänä tavaramerkkinä? Olisiko poro meille vaikkapa luontosuhteemme syventäjä, ja olisiko sen kyvyssä ennustaa huomisen tuiskut ja tuulet, tai poron nöyryydessä meille jotakin oppimista. Lapissa ja koko pohjoisenkalotin alueella harjoitettavien luontaiselinkeinojen säilymisen kannalta on Rovaniemelle keskittynyt tutkimuksellinen sekä kulttuurinen osaaminen ensiarvoisen tärkeää. Vastavuoroisesti voi nähdä, että olkoonkin betoni modernin mitta itse kaupungille, niin kaupungin imagon rakentavat seudun luontaiselinkeinot.

Lapista, romantiikasta ja porotaloudesta

Porotalous ei ole koskaan ollut pelkää tuotantolukuja, vaan se on ollut myös talouden symbioosi kahden nisäkkään, poron ja ihmisen, välillä. Luontokappale tai tuotantoeläin, porosta on moneksi, poro on rajattomasti romantiikkaa ja mahdollisuuksia. Porosta on tullut ”selviytymistarina” ja ”eläinsatu” villistä peurasta melkeinpä kotieläimeksi. Poro seuraa meitä olemisemme historian nopeissa ja erityisesti sen hitaammissa virtauksissa, ja aivan meistä itsestämme riippumatta. Vapaasti laiduntavat nisäkkäät voivat niin hyvin kuin niiden elinympäristö voi, ja kun poro aavistaa jo päivää paria ennen mitä tuleman pitää, on meidän hyvä seurata poroa.

Mainokset