Mitä on tapahtunut metsille?

Mitä on tapahtunut metsille?

Täällä Lapissa käy aina vain rasittavammaksi yhtyä johonkin kansalliseen itkuun jonkun Etelä-Suomen massatuotantotuen puolesta. Maaherran1 esittämät ajatukset maakunnallisen autonomian lisäämisestä tulivat yllättävinä, mutta jo kauan toivottuina. Lappihan on vanhempaa tekoa kuin Suomi, joka yhdeksänkymppisenäkin vielä jatkaa oidipista ryntäilyä sylistä syliin. Meillä olisi täällä omastakin takaa pystyviä pikku tyranninalkuja sekä itsepintaisia vastarannankiiskiä demokratian turvaamiseksi. Laajempi alueellinen itsehallinto ei Euroopan periferioissa ole kovinkaan vieras asia. Ylpeät baijerilaiset Saksassa tai skotit Brittein saarilla, pitävät visusti kiinni identiteetistään ja laajasta itsehallinnostaan. Saksassa ei edes kannata puhua saksalaisuudesta. Siellä asuu vain hesseniläisiä, baijerilaisia, sakseja ja tusina muuta sekalaista seurakuntaa. Niin Baijeri kuin Skotlantikin erottuvat jo siinä minkä mielikuvan alueet antavat itsestään ulospäin. Jos Fin(n)land on keskieurooppalaisille tänään synonyymi sadasta samalle maistuvasta makkaralaadusta, saisi meidän lappilainen profiilinnostomme kansallisessakin mielessä hyvää aikaan. Uskon, että rakkaus ympäristöön syntyy terveestä alueellisesta patriotismista. Jollekin paperiteollisuuden metropolijohtoiselle puunhankintaorganisaatiolle tämä Lappi on vain tuotantolukujen villi pohjola, jonka ainoa ongelma ovat sitkaasti tuotantoketjujen tielle änkeävät ihmiset.

Sanotaan nyt ääneen se, mikä olisi pitänyt jo ajat sitten itse tajuta, – ehkä tämä auttaa. Viisi viime vuosikymmentä Lapissa on hakattu metsiä tavalla, joka ei ole jättänyt edes kunnollista luudanvartta käteen. Perisynnin- ja herranpelossa on tehty kaikki aivan niin kuin jostakin on määrätty, vaikka terve järki olisikin sanonut aivan muuta. Mystisen yhteishyvän nimissä, tai ehkä vain nopean rahan toivossa, on vaaroilta ja kokonaisilta kairoilta kaadettu niin kuuset, koivut, haavat kuin männytkin. On hoidettu metsiä. On hoidettu kaikki pois. Niin kuin olisi porokarjasta tapettu kaikki, vaatimetkin.

Tapahtunutta on vaikea kenenkään syyksi sälyttää. Jos toiselle kuoppaa kaivaa, on itse siihen syypää. Jos revityt maat eivät enää tätä yhteishyvän ja ahneuden vääryyttä aivan paljaana huudakaan niin nyt tilalla on pelkkää oksaista männynkarhakkaa, ja vain sitä. Puu on niin hidaskasvuinen täällä pohjoisessa, että kun tehdyt virheet huomataan, niin niiden tekijät ovat jo syyntakeettomia itsekseen höpiseviä ukkoja vaipoissaan. Me lappilaiset olemme käyttäneet enemmän voimavaroja keskinäiseen aivopesuun ja viidenkymmenen vuoden mantra- hokemaan: ”Suomi seisoo yksin metsässä omilla puujaloillaan”, kuin rehelliseen sydämestä lähtevään ja maalaisjärkeen käypään asenteeseen, suhteessamme metsään eli ympäristöön. Paperiteollisuuden läpikotaisin sylikoiran tasolle manipuloimat tutkijat ovat erikoistuneet muuntamaan tuloksiaan markkinoiden kulloinkin vaatimaan suuntaan. Lyhytnäköisten miesten tallaamat tutkijanurat kulkevat ristiin rastiin selitysten suota. Tukin määritelmä on kohta hammastikku. Missä ovat ne infrastruktuurin rakentamisen ajat, kun metsäkauppoja tehtiin tuhansissa kuutioissa? Ja missä on se infrastruktuuri? Missä ovat kyliltä kunnolliset tiet ja toimivat palvelut? Niin,- ne ovat siellä missä ’rikospaikalta’ paenneet tekijätkin ovat. Me olisimme tarvinneet ne puutullit. Jäivät vain oksaiset männynkarhakat, joista ei ole kuin sellutehtaaseen. Ja sitäkään ei taida kohta olla. Veisivät vain mokoman pois haisemasta.

Kuinka kasvattaa kvartaalikapitalismin portinpielessä naukuvasta paperitiikeristä itsetietoinen toimija omalla maallaan? On löydettävä uusi tapa elää metsien kanssa. Vielä ei ole rikollista jättää puu kaatamatta. ”Lapin ja koko Suomen metsätalouden kannattavuus on perustunut luontaisesti syntyneisiin järeisiin vanhoihin metsiin”, kirjoittaa Hannu Hyvönen Ekometsätalouden liitosta. ”Ongelman ratkaisuna olisi luopua pohjoisissa metsissä kokonaan päätehakkuuajattelusta ja siirtyä jatkuvasti peitteiseen metsänkasvatuksen malliin…Siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen olisi välttämätöntä sekä porotalouden että tukkipuun tuotannon kannalta. ”2 Tuohon voisi vielä lisätä että matkailun ja muutaman muun luonnonmetsistä elävän toimenalan kannalta. Hyvönen esittää myöskin ennallistamishakkuita nuoriin viljelymetsiin, siis eräänlaisen tekohengityshakkuumallin, jolla tuotaisiin valoa oksaisiin monokulttuurirääsiköihin. Lisääntyvä jäkälä ja luppo mahdollistaisivat vapaastilaiduntavan poronhoidon jatkumisen metsä-Lapinkin alueella ja saattohoidon Kemin . Eihän meitä ole kuin pari sataa tuhatta, mutta kun olemme näin hyviä ja elämme täällä taiten lappilaisten ehdoilla, se on aivan kylliksi. Luonnonmukainen metsänkäsittely ja perusajatuksena laatu, eikä mikään tavaton määrä, – niin puuta riittää. Joskus kymmenen sukupolven päästä meillä on jälleen luonnonmetsiä. Se kasvaa sittenkin.

Perunkajärvellä 11.1. 2008

Julkaissut raakinavaara

Eero Perunka Perunkajärvi 96900 Rovaniemi, Lapland eero.perunka@elisanet.fi tel. 358401772864 TARINAA Olen kerännyt tähän tiedot itsestäni parhaan tietämäni mukaan. Käsitelkää niitä varoen. Menneisyyteni ei siedä enempää epäjärjestystä. Synnyin kesäkuussa 1957 Rovaniemellä Kun synnyin ei kylätietämme vielä aurattu talvisin. Minä synnyin kesällä. Hiljakkoin löysin Viikosanomat-lehden päivältä jolloin olin miinus neljä kuukautta. Lehden kannessa oli Fagerholmin kuva ja teksti: -Terveisiä Moskovasta. En ollut vielä syntynyt, mutta lumi olikin maassa ja kylätie auraamatta. Koulut: Minun ikäluokkani kävi vielä kansakoulunsa kotikylän, silloin melko uudessa opinahjossa. Ahjo on sopiva nimitys koska pajavasaraa varmaankin tarvittiin. Kuulen vieläkin sen tamburiinin inhottavan äänen. Marssimme sisäurheilutunnit, jos emme pelanneet lentopalloa, josta tuli myöhemmin kylämme Perunkajärven tavaramerkki. Keskikoulun viimeisinä päivinä saimme kaikki a-nelosen, jossa luki, että lukio olisi tie ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Minä ja kaverit päätimme välttää sen tien ja nuo luokat. Opiskelin metsuriksi. Myöhemmin kävin Lapin Kansankorkeakoulua vuoden. Erno Paasilinna, jota suuresti ihailin ja ihailen, oli myös käynyt LKK:n. Lukion kävin vasta tällä vuosituhannella. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2008. Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat tänä aikana karanneet niin “ylös”, ettei niistä ole enää pelkoa. Ammatit: Kuten jo kerroin olen ammatiltani metsuri. Ammattia ei juuri enää tapaa kuin saarilla, Suomenlahden rannikolla. Hyvä niin, en jäänyt kaipaamaan. Nykyisin veistelen hirsitaloja, hoidan poroja sekä eräopastan. Ja! Kirjoitan itseäni ojentaen ja opettaen, aina jotakin pientä, mutta terävää. Elämä ja elämöinti: Olen tahtomattani kovin perunkalainen ja en edes perustele sitä. Tulkaa joskus katsomaan. Olen myös asunut, elänyt ja työskennellyt yli kymmenen vuotta elämästäni Saksassa. Ajattelen usein “auf Deutsch”, ja Saarland siellä Ranskan rajan pinnassa on minulle hyvin tärkeä. Täällä Suomessa minulla on kaksi poikaa, Mikko ja Max. Jos jälkimmäinen innostuu käyttämään äitinsä sukunimeä, hänestä tulee isona Max Jacobson. Harrastukset: Kirjallisuus ja kielet (ruotsi, saksa ja englanti). Olen Lapin tarinankerrontamestari 2008 ja borgesilainen ihminen, parhaimmillani ehkä lyhyehköissä novelleissa ja esseissä. Opiskelen kirjoittamista Jyväskylässä ja kulttuurihistoriaa Turussa sekä Rovaniemellä. Minua viehättää postmoderni ja kevätkesäisin käyn Sodankylän Kirjoittajakursseilla. Mottoni ovat: Nro 1. Se nukka mistä linnut tekevät pesänsä irtaantuu puun pinnasta kun puu vanhenee Kysymyksiä mistä pidän: Kun poliitikot nyt kerran ovat kaupan; miksi emme hanki heitä sieltä mistä heitä halvimmalla saa? kunnioittavasti: Eero Perunka, Perunkajärvi, Lapland

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: