Mitä on tapahtunut metsille?

Mitä on tapahtunut metsille?

Täällä Lapissa käy aina vain rasittavammaksi yhtyä johonkin kansalliseen itkuun jonkun Etelä-Suomen massatuotantotuen puolesta. Maaherran1 esittämät ajatukset maakunnallisen autonomian lisäämisestä tulivat yllättävinä, mutta jo kauan toivottuina. Lappihan on vanhempaa tekoa kuin Suomi, joka yhdeksänkymppisenäkin vielä jatkaa oidipista ryntäilyä sylistä syliin. Meillä olisi täällä omastakin takaa pystyviä pikku tyranninalkuja sekä itsepintaisia vastarannankiiskiä demokratian turvaamiseksi. Laajempi alueellinen itsehallinto ei Euroopan periferioissa ole kovinkaan vieras asia. Ylpeät baijerilaiset Saksassa tai skotit Brittein saarilla, pitävät visusti kiinni identiteetistään ja laajasta itsehallinnostaan. Saksassa ei edes kannata puhua saksalaisuudesta. Siellä asuu vain hesseniläisiä, baijerilaisia, sakseja ja tusina muuta sekalaista seurakuntaa. Niin Baijeri kuin Skotlantikin erottuvat jo siinä minkä mielikuvan alueet antavat itsestään ulospäin. Jos Fin(n)land on keskieurooppalaisille tänään synonyymi sadasta samalle maistuvasta makkaralaadusta, saisi meidän lappilainen profiilinnostomme kansallisessakin mielessä hyvää aikaan. Uskon, että rakkaus ympäristöön syntyy terveestä alueellisesta patriotismista. Jollekin paperiteollisuuden metropolijohtoiselle puunhankintaorganisaatiolle tämä Lappi on vain tuotantolukujen villi pohjola, jonka ainoa ongelma ovat sitkaasti tuotantoketjujen tielle änkeävät ihmiset.

Sanotaan nyt ääneen se, mikä olisi pitänyt jo ajat sitten itse tajuta, – ehkä tämä auttaa. Viisi viime vuosikymmentä Lapissa on hakattu metsiä tavalla, joka ei ole jättänyt edes kunnollista luudanvartta käteen. Perisynnin- ja herranpelossa on tehty kaikki aivan niin kuin jostakin on määrätty, vaikka terve järki olisikin sanonut aivan muuta. Mystisen yhteishyvän nimissä, tai ehkä vain nopean rahan toivossa, on vaaroilta ja kokonaisilta kairoilta kaadettu niin kuuset, koivut, haavat kuin männytkin. On hoidettu metsiä. On hoidettu kaikki pois. Niin kuin olisi porokarjasta tapettu kaikki, vaatimetkin.

Tapahtunutta on vaikea kenenkään syyksi sälyttää. Jos toiselle kuoppaa kaivaa, on itse siihen syypää. Jos revityt maat eivät enää tätä yhteishyvän ja ahneuden vääryyttä aivan paljaana huudakaan niin nyt tilalla on pelkkää oksaista männynkarhakkaa, ja vain sitä. Puu on niin hidaskasvuinen täällä pohjoisessa, että kun tehdyt virheet huomataan, niin niiden tekijät ovat jo syyntakeettomia itsekseen höpiseviä ukkoja vaipoissaan. Me lappilaiset olemme käyttäneet enemmän voimavaroja keskinäiseen aivopesuun ja viidenkymmenen vuoden mantra- hokemaan: ”Suomi seisoo yksin metsässä omilla puujaloillaan”, kuin rehelliseen sydämestä lähtevään ja maalaisjärkeen käypään asenteeseen, suhteessamme metsään eli ympäristöön. Paperiteollisuuden läpikotaisin sylikoiran tasolle manipuloimat tutkijat ovat erikoistuneet muuntamaan tuloksiaan markkinoiden kulloinkin vaatimaan suuntaan. Lyhytnäköisten miesten tallaamat tutkijanurat kulkevat ristiin rastiin selitysten suota. Tukin määritelmä on kohta hammastikku. Missä ovat ne infrastruktuurin rakentamisen ajat, kun metsäkauppoja tehtiin tuhansissa kuutioissa? Ja missä on se infrastruktuuri? Missä ovat kyliltä kunnolliset tiet ja toimivat palvelut? Niin,- ne ovat siellä missä ’rikospaikalta’ paenneet tekijätkin ovat. Me olisimme tarvinneet ne puutullit. Jäivät vain oksaiset männynkarhakat, joista ei ole kuin sellutehtaaseen. Ja sitäkään ei taida kohta olla. Veisivät vain mokoman pois haisemasta.

Kuinka kasvattaa kvartaalikapitalismin portinpielessä naukuvasta paperitiikeristä itsetietoinen toimija omalla maallaan? On löydettävä uusi tapa elää metsien kanssa. Vielä ei ole rikollista jättää puu kaatamatta. ”Lapin ja koko Suomen metsätalouden kannattavuus on perustunut luontaisesti syntyneisiin järeisiin vanhoihin metsiin”, kirjoittaa Hannu Hyvönen Ekometsätalouden liitosta. ”Ongelman ratkaisuna olisi luopua pohjoisissa metsissä kokonaan päätehakkuuajattelusta ja siirtyä jatkuvasti peitteiseen metsänkasvatuksen malliin…Siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen olisi välttämätöntä sekä porotalouden että tukkipuun tuotannon kannalta. ”2 Tuohon voisi vielä lisätä että matkailun ja muutaman muun luonnonmetsistä elävän toimenalan kannalta. Hyvönen esittää myöskin ennallistamishakkuita nuoriin viljelymetsiin, siis eräänlaisen tekohengityshakkuumallin, jolla tuotaisiin valoa oksaisiin monokulttuurirääsiköihin. Lisääntyvä jäkälä ja luppo mahdollistaisivat vapaastilaiduntavan poronhoidon jatkumisen metsä-Lapinkin alueella ja saattohoidon Kemin . Eihän meitä ole kuin pari sataa tuhatta, mutta kun olemme näin hyviä ja elämme täällä taiten lappilaisten ehdoilla, se on aivan kylliksi. Luonnonmukainen metsänkäsittely ja perusajatuksena laatu, eikä mikään tavaton määrä, – niin puuta riittää. Joskus kymmenen sukupolven päästä meillä on jälleen luonnonmetsiä. Se kasvaa sittenkin.

Perunkajärvellä 11.1. 2008

Mainokset