HARPPI JA VIIVAIN

HARPPI JA VIIVAIN

Tässä hiljakkoin järkytin ystävääni muutamalla triviaalilla kysymyksellä. Minun ystäväni on palvellut erästä valtion omistamaa organisaatiota jo vuosikymmeniä ja kertoo nykyisin taivaltavansa jossakin liikemaailman ja valtiontalouden välisellä ei – kenenkään – suolla. Tiedän ystäväni kuitenkin kokeneeksi eränkävijäksi ja että hänen kompassinsa kulkusuunta osoittaa vakaasti kohti ensimmäistä eläkepäivää. Minusta tuntuu että minun ei tarvitse olla lainkaan huolissani ystävästäni.

Olen huomannut , että vanhat totuudet ovat kuin käsityökaluja, niillä on taipumus joutua lainatuksi ja niin naapurin autotalliin. Ne voivat unohtua muuttokuormasta tai ne peittyvät vain uudempaan ja kirkkaammin kromattuun tavaraan. Sellaisten vanhojen totuuksien varasto on minun ystäväni. Ystäväni on vuosikymmeniä, niin kauan kun jaksan muistaa, edustanut minulle pysyvyyttä, ja myös sellaista tietoa mikä pysyy ja on paikallaan, liikkumatta. Se on sitä käsin veistettyä tiedon lajia millä me näille utuisille rannoille joskus olemme meloskelleet. Kaipaan joskus vanhoja totuuksia jostakin kaukaa, niitä voi käyttää jonkinlaisina pönkkinä tai kiiloina, estämässä oven sulkeutumista kun olohuoneen uusi kalusto tuodaan sisään, tai kun vaimo on löytänyt sen ”aivan ihanan, hyvältä paikalta” ja taas on muuton aika.

”Kuinka vanha on puu, keskimäärin?” minä kysyn. Mielestäni tuo on aivan tavallinen kysymys vaikka en minä mikään puusosiologi ole. En ole sosiologi lainkaan, mutta luulisi sen metsänkin jonkinlainen yksilöidensä summan olevan. Ja jos metsä olisi summa, niin summanhan luulisi koostuvan jonkinlaisista osatekijöistä vai mitä. Rajaan kysymystäni käsittämään vain Suomen ja vielä ehkä Ahvenanmaan siihen lisäksi. Ystäväni on hiljaa. ” No entäs pituus sitten, noin niin kuin keskimäärin, siis sellaisen keskimittaisen puun pituus”, jatkan tivaamista, ja ajattelen että ainakin tuossa hänellä täytyy olla jonkinlainen hihasta tempaistava tieto tarjottavanaan, mutta ei. Jonnekin viidenkymmenen vuoden ja kolmentoista metrin seutuville me sitten laskelmissamme päädyimme, mutta ei sillä ole enää niin paljon väliä, sillä keskustelumme siirtyy metodologian puolelle ja siihen mitä oikeastaan kannattaa metsältä kysyä ja kuinka metsä kysyjälle vastaa. Hänellä on kyllä vastauksia ja määreitä mahdollisiin metsän hyödyntämistä koskeviin kysymyksiin, mutta minä lähdin hänen mielestään kysymyksineni aivan väärästä päästä kiipeämään kohti, kohti niin kohti mitä? Ehkä minä vain jäin istumaan jonnekin oksan haaraan, kuin se eräs räätälinpoika eräässä vanhassa sadussa.

Nämä ovat tällaisia aivan harmittoman vilpittömiä kysymyksiä yritän, mutta kuulen ystäväni kuivasta yskästä, että niin ei ole. Näinhän me tätä normaaliuttamme mittaamme, opettelemalla kysymyksiä. Esitämme korrekteja kysymyksiä, ja sen mukaan kengänkorkomme hankimme, pukeudumme ja maailmankuvamme rakennamme. Miksei sitten metsääkin voisi vaatia pysymään ruodussaan. Tai jos metsä saa olla niin kuin se haluaa, niin miksemme mekin? Me rakennamme ympäröivästä maailmastamme meille sopivan monokulttuurin, ja yritämme itse olla niin individualisteja että. Muutummeko tässä toistemme parodisiksi peilikuviksi? Tarhaten saa ehkä tottelevaisempia lapsia kuin kotikonstein, siinä on jo tiede apuna. Sillä on mallinsa ja kaavansa kasvatukseen, ainakin näin voi olettaa. Tottelevaisuudesta saa palkinnon, painaa vain sitä sopivan väristä kosketinta sillä oikealla käpälällä ja siinä se on, tulevaisuus.

Ystäväni varoittaa minua huumeista, ja minä toivotan hänelle rauhallista viikonloppua, sillä huomennahan on työpäivä. Jos oikein muistan DDR:n lipussa olivat työvälineet, harppi ja vasara. Hanki vasara ja näet joka puolella naulattavaa, on joku sanonut. Entä jos sinulla on viivain? Suoria linjoja joka puolella. Puhdas linja on kadonnut jonnekin yksinkertaisuuden taakse ja yksinkertaistamisen ikävä tyyssija YIT, tuhoaa massatuotannollaan kasvonpiirteemme lopullisesti. Loistava työpaikka! Minä tunnen ihmisen joka tarvitsee 1500 euroa kuukaudessa, eikä hän puhu mitään työpaikasta, ei varsinkaan siitä että hänen pitäisi sen takia pilata jonkun arkipäivä ja ympäristö. Itävaltalainen taiteilija-arkkitehti Hundertwasser sanoi kerran että yhdeksänkymmenen asteen kulma on jumalattomuutta. Näillä meidän insinööreillämme hommat sitten jatkuu siellä, helvetin kaikkein kylmimmällä alueella. Sielläkin. Minun ystäväni on hänkin insinööri, mutta jos minulle järjestyy tilaisuus, aion puhua hänen puolestaan.

Mainokset
Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: