HARPPI JA VIIVAIN

HARPPI JA VIIVAIN

Tässä hiljakkoin järkytin ystävääni muutamalla triviaalilla kysymyksellä. Minun ystäväni on palvellut erästä valtion omistamaa organisaatiota jo vuosikymmeniä ja kertoo nykyisin taivaltavansa jossakin liikemaailman ja valtiontalouden välisellä ei – kenenkään – suolla. Tiedän ystäväni kuitenkin kokeneeksi eränkävijäksi ja että hänen kompassinsa kulkusuunta osoittaa vakaasti kohti ensimmäistä eläkepäivää. Minusta tuntuu että minun ei tarvitse olla lainkaan huolissani ystävästäni.

Olen huomannut , että vanhat totuudet ovat kuin käsityökaluja, niillä on taipumus joutua lainatuksi ja niin naapurin autotalliin. Ne voivat unohtua muuttokuormasta tai ne peittyvät vain uudempaan ja kirkkaammin kromattuun tavaraan. Sellaisten vanhojen totuuksien varasto on minun ystäväni. Ystäväni on vuosikymmeniä, niin kauan kun jaksan muistaa, edustanut minulle pysyvyyttä, ja myös sellaista tietoa mikä pysyy ja on paikallaan, liikkumatta. Se on sitä käsin veistettyä tiedon lajia millä me näille utuisille rannoille joskus olemme meloskelleet. Kaipaan joskus vanhoja totuuksia jostakin kaukaa, niitä voi käyttää jonkinlaisina pönkkinä tai kiiloina, estämässä oven sulkeutumista kun olohuoneen uusi kalusto tuodaan sisään, tai kun vaimo on löytänyt sen ”aivan ihanan, hyvältä paikalta” ja taas on muuton aika.

”Kuinka vanha on puu, keskimäärin?” minä kysyn. Mielestäni tuo on aivan tavallinen kysymys vaikka en minä mikään puusosiologi ole. En ole sosiologi lainkaan, mutta luulisi sen metsänkin jonkinlainen yksilöidensä summan olevan. Ja jos metsä olisi summa, niin summanhan luulisi koostuvan jonkinlaisista osatekijöistä vai mitä. Rajaan kysymystäni käsittämään vain Suomen ja vielä ehkä Ahvenanmaan siihen lisäksi. Ystäväni on hiljaa. ” No entäs pituus sitten, noin niin kuin keskimäärin, siis sellaisen keskimittaisen puun pituus”, jatkan tivaamista, ja ajattelen että ainakin tuossa hänellä täytyy olla jonkinlainen hihasta tempaistava tieto tarjottavanaan, mutta ei. Jonnekin viidenkymmenen vuoden ja kolmentoista metrin seutuville me sitten laskelmissamme päädyimme, mutta ei sillä ole enää niin paljon väliä, sillä keskustelumme siirtyy metodologian puolelle ja siihen mitä oikeastaan kannattaa metsältä kysyä ja kuinka metsä kysyjälle vastaa. Hänellä on kyllä vastauksia ja määreitä mahdollisiin metsän hyödyntämistä koskeviin kysymyksiin, mutta minä lähdin hänen mielestään kysymyksineni aivan väärästä päästä kiipeämään kohti, kohti niin kohti mitä? Ehkä minä vain jäin istumaan jonnekin oksan haaraan, kuin se eräs räätälinpoika eräässä vanhassa sadussa.

Nämä ovat tällaisia aivan harmittoman vilpittömiä kysymyksiä yritän, mutta kuulen ystäväni kuivasta yskästä, että niin ei ole. Näinhän me tätä normaaliuttamme mittaamme, opettelemalla kysymyksiä. Esitämme korrekteja kysymyksiä, ja sen mukaan kengänkorkomme hankimme, pukeudumme ja maailmankuvamme rakennamme. Miksei sitten metsääkin voisi vaatia pysymään ruodussaan. Tai jos metsä saa olla niin kuin se haluaa, niin miksemme mekin? Me rakennamme ympäröivästä maailmastamme meille sopivan monokulttuurin, ja yritämme itse olla niin individualisteja että. Muutummeko tässä toistemme parodisiksi peilikuviksi? Tarhaten saa ehkä tottelevaisempia lapsia kuin kotikonstein, siinä on jo tiede apuna. Sillä on mallinsa ja kaavansa kasvatukseen, ainakin näin voi olettaa. Tottelevaisuudesta saa palkinnon, painaa vain sitä sopivan väristä kosketinta sillä oikealla käpälällä ja siinä se on, tulevaisuus.

Ystäväni varoittaa minua huumeista, ja minä toivotan hänelle rauhallista viikonloppua, sillä huomennahan on työpäivä. Jos oikein muistan DDR:n lipussa olivat työvälineet, harppi ja vasara. Hanki vasara ja näet joka puolella naulattavaa, on joku sanonut. Entä jos sinulla on viivain? Suoria linjoja joka puolella. Puhdas linja on kadonnut jonnekin yksinkertaisuuden taakse ja yksinkertaistamisen ikävä tyyssija YIT, tuhoaa massatuotannollaan kasvonpiirteemme lopullisesti. Loistava työpaikka! Minä tunnen ihmisen joka tarvitsee 1500 euroa kuukaudessa, eikä hän puhu mitään työpaikasta, ei varsinkaan siitä että hänen pitäisi sen takia pilata jonkun arkipäivä ja ympäristö. Itävaltalainen taiteilija-arkkitehti Hundertwasser sanoi kerran että yhdeksänkymmenen asteen kulma on jumalattomuutta. Näillä meidän insinööreillämme hommat sitten jatkuu siellä, helvetin kaikkein kylmimmällä alueella. Sielläkin. Minun ystäväni on hänkin insinööri, mutta jos minulle järjestyy tilaisuus, aion puhua hänen puolestaan.

Uraani&Rovaniemi

Uraani & Rovaniemi

Vastakkoin oli Rovaniemen paikallislehdessä Lapin-Kansassa artikkeli, jossa kerrottiin romanttisesta aavekaupungista jossakin tosi kaukana lännessä. Kaivosteollisuutta joskus ja sen jälkeen ei mitään – ehkä muutama aave. En kyllä oikein tiedä, mutta jotenkin tuo tähän uraaniteemaan mielessäni liittyi, tai ehkä se on vain osa tätä Rovaniemen uudelleen brändäystä siis aivan harmitonta unien houretta.

Vihreä sankaruus tässä atomivoimakysymyksessä on kyllä jotakin aivan yhtä ja samaa ”vesilammikoiden kiertelyä”, ei hyvä tavaton tuolla ketään elävää ihmistä vakuuteta, ei. Toisaalta vasemmalla odotetaan lapio kädessä ja jonkinlaisessa rillumarei-hengessä klassisia töitä. Sama se mitä töitä kunhan vain töitä, töitä – vaikka sitten mitä. Tässä on kohta joka ukko niin säteilytetty että näkyy läpi. Toisaalta sellainen pitempi ja perinpohjainen läpivalaisu lappilaisille kunnanjohtajille ja päättäjille, ei olis kovin pahasta. Näkisimme lopultakin mitä he ovat nauttineet, tai mitä he lähtiessään aikovat viedä. Ainahan he siirtyvät jonnekin etelän lämpöön, kun posti loppuu.

Nyt me olemme vihdoin siinä, mistä olen jo pitempään uneksinut; Rovaniemen kohdalle kaivetaan kolmekilometriä syvä monttu, ja basta! Hyväsit mokomatkin prändäykset ja kalliisti konsultoidut tulevaisuusvisiot, menkööt junantuomat sinne mistä ovat tulleetkin. Ruuvailkaa vain jo niitä liikekilpiä ja kadunviittoja pikkuhiljaa irti, tämä oli vain väliaikainen toripaikka. Kaikki hämäräperäinen poliittinen kähmintä on nyt menneen suven sovinnaisia lehtiotsikoita, ja valehtelu voi jatkua jossakin muualla.

Elämme uraanin aikaa, kaikki kirkastuu ja tulevaisuus säteillee lopultakin meille, vaan ei teille. Liiton arkki, jota olemme sinnikkäästi odottaneet, on parast’ aikaa laskeutumassa Simoon. Mikä onni meille, että satuimmekin tälle vuosituhannelle, seuraavaa ei enää ehkä tule. Se on sillä lailla, että jos minulta kysytään, niin selvähän se, ei muuta kuin toimeksi, viekää pois!

Alavia ja soisia, rämeisiä ja hallanarkoja ovat nuo jokipoukamat siinä Rovaniemen seutuvilla, mitä nyt pari vaaran nyssäkkää, Ounas- ja Korkalo-, ja välissä hätäisesti rakennettu toripaikka, Rovaniemi. Nimi kuulostaa aivan joltakin röykkiöltä jotakin tarpeetonta epämääräistä roinaa. Toista se on meillä jotka pääsemme osalliseksi tästä luovuttamisen nautinnosta, se on kuin munuaisen antaisi, vähän vain nipistää, mutta minkäs teet kun munuaisista on pulaa – niin ja uraanista.

Uraanista maksetaan hyvin koska uraanilla tuotetulla sähköllä tahkotaan voittoa jossakin suuressa maailmassa, jossa asuu oikeasti valaistuneita ja rikkaita ihmisiä. Tällä tietämyksellä taas omasta kotiseudustamme tulee maailman kaatopaikkan ikiajoiksi.

Uraanilla voi myös siististi tappaa ihmisen. Koko uraanin ihanuus nimittäin keksittiin juuri tappamisen sivutuotteena aivan kuin vahingossa, vahingossa kuten tippaleivät. Toki ensimmäinenkään käyttötarkoitus ei ole vielä päässyt unohtumaan. Riistaa uraanilla ei kannata nitistää, sillä silloin saaliin syöminen olisi epäterveellistä, mutta vihollisiahan ei syödä (mikä kyllä on aika uskomatonta haaskausta). Vihollisten nujertamiseen uraani on vallan mainio väline. Ja niin se vain on, että tänään tuo vielä sata vuotta sitten tuiki tuntematon aine on nyt hinnassa arvaamattomassa. Kyllä siinä tuollaisesta hätäpäissään kyhätystä kaupungista kannattaa luopua. Ja mikä on luopuissa, kalliiksihan tuo vain on tullut, virkamiehineen kaikkineen.

Tarvekalua ei uraanista saa, ei siitä voi veistää venettä, eikä se käy tilkkeeksi hirsiseinään ja lisäksi se on myrkyllistä kuin rietas. Mutta älä huoli, kun siitä kaikessa hiljaisuudessa, paksujen muurien takana mitään puhumattomana keittelee, niin kyllä kannattaa. Sellaisen uraanivoimalan rakentaminen on tosin hieman tyyristä, mutta kun saa puhuttua mukaan tarpeeksi monta vakavaraisempaa ja lyhytnäköistä maitokaupanomistajaa niin kyllä se siitä, homma pyörii ja kannattaa. Aluksi voi hyvinki tuntua siltä, että urakka kusee, mutta kun on vahvat muurit niin se suojaa kaiken. Niin ne ovat sitte kellot soineet Rovaniemelle. Ja kyllä ne on siellä rietasta elämää viettykki, haureutta ehkä harrastettu ja yötä myöten tanssittu. Ovat elänhe ko Sodomasa, tai melekein ko Kemijärvelä.

Jos kaupungin ikä jäi väkinäiseen viiteenkymmenen vuoteen, niin uraani edustaa todellista jatkuvuutta, ainakin itselleen. Se säilyy vaarallisena luonnossa kymmeniä tuhansia vuosia. Tuo on hyvä mittapuu sille kuinka vähän on aikaa edellisestä jääkaudesta, vajaat parikymmentä tuhansissa vuosissa. Eli urani siinä ei vielä olis moksiskhan, ja se kihisis ja pihisis vielä, sitä jatkuvaa vaarallisuuttaan ehkä vielä seuraavaan jääkauteen. Mikä olis kihissessä kun ei olis harmia teistä rovaniemeläisistä. Olette sitten niitä viimeisiä todistajia. Jotenkihan tämä on oikein teille: Vuotoksen hukuttajat, Kessin hakkaajat, Ounasjoen valjastajat ja kaikki te. Kääntykää vielä kerran katsomaan, te suolapatsaat.

Raakinavaara