Suomi XXL

Suomi XXL

Onko Suomi kääpiö vai varteenotettava uhka? Somalian merirosvojahtiin haki ennätysmäärä reserviläisiä. Joskus on hauska sekoittaa jalkapallo- ja päivänpoliittinen otsikointi. Selailen paikallislehteä lopusta alkuun, ja silmäilen otsikoita tiistaista maanantaihin. Somaliaan, herranen aika! Mitä ihmettä me siellä tekisimme?

Merirosvojahti tulee siitä, kun nyt on parasta aikaa hirvenmetsästys. Toisen tappaminen on terapeuttista. Puukkojunkkareiden ja kylätappeluiden aikaan ei itsemurhia juurikaan tunnettu. Ehkä kukaan ei ehtinyt. Suuruudenhullua joukkoa kaikki tyynni, viisimiljoonaa pientä Napoleonia. Ehkä meistä pitää varoittaa tuonne NATO:n suuntaan.

Kaikkihan tietävät, miten helppoa on kuolla sankarina. Armeijan liikelaitostuessa sankarikuoleman voisi markkinoida elämyksenä. Mitä on liikelaitos ilman voittoa? Miten armeija osoittaa voittoa ja voiko se mennä pörssiin? Miksei voisi, mutta kannattaako? Entä voiko nälkäinen muuttua sietämättömäksi kerjäläiseksi, merirosvoksi, tai vaikkapa terroristiksi, vai onko kysymyksessä vain kielellinen harha. Mene ja tiedä – Wittgenstein. Tästä ei ehkä kannata enää puhua. Unkariottelun hävisimme – jälleen viime minuutilla.

Mainokset

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

perunkajärvi 28.09.2010

KOIRANMUOTOINEN VEHNÄLEIVOS

Taitavasti irti leikatut päät on aseteltu riviin rakennuksen ulkoportaille. Valkoiseen karvaan on tarttunut tuskin lainkaan verta. Äiti palaa tuohon kuvaan yhä uudelleen ja uudelleen, kuva on yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Hän ei muista enää, ottiko hän lähtiessään mukaansa mitään omaa. Intän sitä, ja hän vastaa, että äiti neuloi lakanat alusvaatteiksi. Siinä portailla olivat talon ainoat lampaat. Ne oli viikko aikaisemmin jätetty evakkokuormasta oman onnensa nojaan. He kääntyivät matkalla kuitenkin takaisin, ja palasivat vielä kerran takaisin kotiin, jalan kaksikymmentä kilometriä.

– Isä sanoi, että on lähdettävä nostamaan vielä perunat.

Syksy oli pitkällä ja perunat olivat alkukiireessä jätetty maahan. He löysivät teurastetut lampaat. Minun äitini asui pakolaisena Ruotsissa syksystä 1944, seuraavan vuoden kevääseen. Voisin aivan hyvin olla ruotsalainen, mutta olen kuitenkin aivan perussuomalainen. Kaikki minun äidinpuolen serkkuni ovat ruotsalaisia. Saksalaiselle ystävälleni tämä täällä on eigentliche Finnland, vaikka ei tämä varsinaisesti sitä ole. Saksalaisia riittää melkein joka maailmaan kolkkaan. Viime sodan aikana heitä oli täällä yli 200 000, se on paljon maakunnassa, jonka väkiluku viime helmikuussa oli 182 763 asukasta.

– Ne saksalaisilta karanneet vangit oli tappaneet kaikki meidän lampaat, ja jättäneet päät talon portaille. Meille tultiin sanomaan, että ryssä tulee. Äiti teki meille lakanoista alusvaatteita.

Äidin muisti horjuu ja me palaamme evakkotaipaleella pätkän matkaa takaisin. Kaksitoistavuotiaan evakkomatka ei kulje kronologisia ajan kärrypolkuja. Matkaa taitettiin silloin jalan ja kahdeksankymppisen ajatuksen sivuaskeleet ymmärtää. Se mitä siviiliväestö tiesi oli rajoittunut siihen mitä sille haluttiin kertoa, ja pohjoisen järvikylissä ihmiset tiesivät ehkä vielä vähemmän. Oli päästävä sodasta irti, maksoi mitä maksoi, ja Suur-Suomi-Haave matkasta jonnekin kauas Uralille oli jälleen kerran pistetty koipussiin. Lehmät saattoi ottaa mukaan, mutta lampaiden piti jäädä. Lehmät kävelytettiin Ruotsiin.

– Kun me ylitimme rajan, niin kaikki desinfioitiin. Siellä oli sellainen telttasauna ja ne saunottajat olivat miehiä, sotilaita, ruotsalaisia sotilaita.

– Arvo tuli kipeäksi ja katosi meiltä johonkin sairaalaan. Voi tämä on niin monimutkainen selittää. Kompuuta ja Sågfors. Ulkona keitettiin, ja ruoka oli sieltä paikanpäältä.

Takana oli viisi vuotta vakaisaa vihaa ja pelkoa itää kohtaan, ja siitä perhe komennettiin Ruotsiin lehmät ja vähät tavarat mukana. Heidät kerättiin pakolaiskeskukseen rajan takana ja äiti muistaa ruotsalaisia paikannimiä hämmästyttävän hyvin.  On syksy 1945 ja kyseessä on Lapin sodan aika. Lapin siviiliväestö evakuoitiin osittain Pohjanmaalle ja osittain Pohjois-Ruotsiin.

– Me kävimme siellä koulua ja joskus ajattelen sitä evakkoaikaa kuin hupimatkaa.

Äiti ei ollut käynyt aikaisemmin viereistä kirkonkylää kauempana. Myöhemmin kaksi hänen siskoistaan jää Ruotsiin. Äidin tehtävä on pitää huolta nuoremmista veljistä, Arvosta ja Erkistä ja auttaa lehmien hoidossa.

– Meillä oli lopussa oma kamari jossa asuimme. Lehmille annettiin valkoista sellua ja sokerijuurikasta ja tietenkin heinää. Hyvät ruuat niillä oli.

Perheellä oli yhteinen syvä huoli ja kun kysyn äidiltä mahdollisista Suomen uutisista, hän kertoo seuraavaa.

– Me kuuntelimme aina uutisia Suomesta. Minun veli Elof oli kadonnut rintamalla, ja sotavankeja alkoi jo palailla takaisin Venäjältä. Se katosi kuitenkin iäksi, eikä Elofista ole sen jälkeen kuultu mitään.

Keväällä 1945 olot pohjoisessakin osassa Suomea olivat siinä määrin rauhoittuneet, että väestöä voitiin siirtää jo takaisin. Paluumatka tapahtuu junalla ja matka lehmien kanssa Suomen puolelle alkaa. Suomen puolen vaunut ovat avovaunuja joissa on vain matalat laidat. Vastassa on tuhottu Lappi. Rovaniemellä ovat vain rauniot jäljellä, mutta pieni järvikylä on kuin ihmeen kautta säästynyt.

– Rovaniemellä linnut pesivät avoimissa uunin luukuissa. Se oli hyvin kaunis ilma, kun tulimme kotiin.

Äidin veljet ovat jo aikaisemmin palanneet takaisin kotikylään. Paavo on haavoittunut sodassa ja Toivo hoitaa taloustyöt.

– Toivo oli leiponut Paavolle pullan. Se oli sellainen vehnäleivos, niin kuin koiran näköinen.