Connectin People

21.08.10

CONNECTING PEOPLE

Sinä aamuna hän ei vielä tiennyt, että illalla kaikki olisi toisin. Terävä ääni kimpoili majan peltiseinissä, mutta lasten rivistö jatkoi kadehdittavaa untaan Vlejin edessä. Kunpa mies kuolisi ja liian varhain päättynyt uni jatkuisi. Vlejin konttasi yli nuorempien lasten toisistaan lämpöä hakevan lautan. Takana oli kylmän kostea yö. Sateet tulivat pohjoisen vuorilta aina vain kylmempinä ja rajumpina. Majan kosteilla peltiseinillä ruoste kukkii kaikissa ruskean sävyissä eikä tuli ota syttyäkseen. Ehkä se oli Vlejin hiljainen rukous joka lämmitti kattilan veden ja he juovat haaleaa teetä. Mies vaikenee yhä. Vlejin yllättyi ajatuksestaan ja laski nopeasti katseensa sammuvaan hiillokseen. Mies muistuttaa aivan sen lehtikuvan miestä. Hänen ihonsa on hieman tummempi, mutta tuossa katseessa on samaa outoa raukeutta.

Lehdet olivat siisteissä pinoissa ja sidottu tiukasti muovinarulla, jota ei voinut käyttää mihinkään, aivan arvotonta. Paperinarun olisi voinut viedä lehtien mukana Damille, joka otti kaiken paperin mutta paikka oli hyvä. Vlejin tihensi askeleitaan. Kuorma oli tuotu aivan äskettäin ja jäänyt huomaamatta pojilta, koska ne olivat niin hienoja. Aarteen päällä oli kasapäin eläinten ruhoja jotka mätänivät kosteuden ja auringonpaisteen vaihtelussa. Vlejin tiesi, että se on hänen aarteensa. Tänään hän kaivautuisi vielä syvempään. Kaikki voi muuttua hetkessä ja miehellähän on pyörä. Filmiteollisuus voi löytää miehen ja yhtäkkiä mies voisi olla kuuluisa kuin se lehtikuvan raukeakatseinen. He voisivat matkustaa ja saisivat talon siellä jossakin. Palvelijat kysyisivät Vlejiniltä kuinka hän tänään haluaisi aamun tuoremehunsa ja montako jääpalaa lasiin ja Vlejin olisi suuripiirteinen eikä vastaisi vaan heilauttaisi vain kättään, niin kuin filmeissä. Mies olisi se kuuluisa mies, jolla on raukea katse ja hänen kuvansa olisi lehdissä, kaikissa lehdissä. Pinoittain lehtiä, jotka olisi sidottu muovinarulla ja niissä kaikissa miehen kuva.

Hullu-Hari oli jo työssään, mutta hänestä ei ollut harmia. Ehkä hullu-Hari nukkui kaatopaikalla, mutta lehdistä eikä liike-elämästä se ei käsittänyt mitään. Joinakin aamuina hullu-Harin löytyi valtavan pullokasan vierestä. Vlejin kiersi käsitellyn tavaran kukkulat. Jalkoja ja käsiä piti varoa kaikelta terävältä. Lasi tai ruosteisen pellin sahalaita rikkoi ihon ja se oli paha. Äiti oli kuollut siihen, mutta mies oli jäänyt. Miehellä oli työpaikka ja miehellä oli polkupyörä. Joskus aamuisin Vlejin kirosi miehen, mutta häpesi ja pyysi anteeksi mielessään. Ehkä se auttoi, nöyryys. Ehkä tämä aarre, kaikilta ahneilta katseilta ja raastavilta käsiltä piilossa, oli Jumalan aarre ja odotti häntä, Vlejiniä. Hän oli vihdoinkin löytänyt Vlejinin tästä tummanruskeaihoisten maailmasta. Jossakin tuolla syvällä, mätänevän lihan, kärpästen mustankiiltävän maton, homeisen puuvillan ja kostean paperin alla oli linkki kuin avain siihen outoon suureen maailmaan joka tiiviisti ympäröi Vlejiniä, mutta ei halunnut laskea häntä luokseen. Newsweek-pinkkojen halpa paperi oli muoviriekaleiden alla suojassa. Paperista saisi sen mitä Dam halusi antaa illalla ja iltapäivä menisi paperin kuljettamiseen Damin varastolle. Ehkä mies voisi auttaa pyörällä. Lehdissähän oli hänen kuvansa kannessa. Lehtipinkkojen kuljettaminen ylös kaivannon reunalle tuli aina vain vaikeammaksi mitä syvemmälle Vlejin aarteensa sydämeen kaivautui. Paperi oli halpaa, mutta se oli tullut kaukaa ja jotenkin Vlejinillä oli koko ajan tunne, että seuraavan kerroksen alla olisi vielä seuraava ja aina vain. Miehen kasvot tuijottivat raukean itsevarmoina jokaisen ylös kannetun lehtipinkan päällä.

Valkoisten suojapukujen kerros esti Vlejin etenemisen syvemmälle lehtikassan. Pukujen materiaali oli jotakin haurasta ja repeytyi helposti. Kangaskin on ehkä paperia, Vlejin ajatteli ja puki puhtaimman suojapuvuista ylleen. Puvun rintamuksessa vasemmalla oli kärrynpyörää muistuttava keltainen merkki ja siinä mustia kolmioita kehässä. Yhtäkkiä hän toivoi itselleen peiliä ja työnsi kätensä puvun taskuun. Se ei ollut peili vaan jokin esine joka kauneudellaan sai Vlejin sanomaan ääneen ”meikkipeili”, mutta sekään se ei ollut.

Olkiluodon atomivoimalan suojapukuun pukeutunut tyttö seisoo intialaisella jätevuorella ja pitelee käsissään Nokia-matkapuhelinta jonka hän lahjoittaa vielä samana iltana isäpuolelleen. Mies ilahtuu ja soittaa välittömästi veljelleen, joka toimii lehdenjakajana Lontoossa. Ensimmäinen yhteys vuosien ikävän eron jälkeen kestää kauan ja päättyy traagiseen onnettomuuteen. Mies kuolee välittömästi. Vielä samana päivänä tapahtumasta uutisoidaan ympäri maailmaa ja Vlejiniltä pyydetään kuvaa kännykkäräjähdysmiehestä ennen räjähdystä. Mutta koska sellaista kuvaa ei ole, eikä Vlejin ole koskaan omistanut kameraa, tarjoaa hän toimittajille Newsweek-lehdestä leikattua kansikuvaa. Kuvassa Amerikan Yhdysvaltain presidentti Barack Obama hymyilee omalle terveydenhoitoreformilleen. Lehtimiesten reaktio on asiallisen loukkaantunut ja lehdistö tekee tytöstä isämurhaajan ja ehkä potentiaalisen terroristin. Hän saa monivuotisen tuomion, jonka käyttää naisvankilan koulutusohjelman tarjoamaan erityisammattiopetukseen. Tytön kotikylän patriarkaalinen yhteisö uhkaa kuitenkin tyttöä polttamisella tai kivittämisellä, jos tämä palaa kotikyläänsä ja näin Vlejin joutuu maanpakoon. Vlejin toimii myöhemmin suomalaisen sosiaalitoimen palveluksessa ja hänestä tulee kaikkien tunnustama äiti-Vlejin. Mainittakoon vielä, että niin kutsuttuna ”Vlejin-ajanjaksona” suomalaisen sosiaalitoimen lastenhuostaanottoprosentti saavutti lopultakin sadan prosentin rajan. Vlejinin nuorempien sisarusten kohtalosta ei ole tietoa.
Nuori mies kuoli Nokian kännykän räjähdettyä
20.08.2010 15:09