Connectin People

21.08.10

CONNECTING PEOPLE

Sinä aamuna hän ei vielä tiennyt, että illalla kaikki olisi toisin. Terävä ääni kimpoili majan peltiseinissä, mutta lasten rivistö jatkoi kadehdittavaa untaan Vlejin edessä. Kunpa mies kuolisi ja liian varhain päättynyt uni jatkuisi. Vlejin konttasi yli nuorempien lasten toisistaan lämpöä hakevan lautan. Takana oli kylmän kostea yö. Sateet tulivat pohjoisen vuorilta aina vain kylmempinä ja rajumpina. Majan kosteilla peltiseinillä ruoste kukkii kaikissa ruskean sävyissä eikä tuli ota syttyäkseen. Ehkä se oli Vlejin hiljainen rukous joka lämmitti kattilan veden ja he juovat haaleaa teetä. Mies vaikenee yhä. Vlejin yllättyi ajatuksestaan ja laski nopeasti katseensa sammuvaan hiillokseen. Mies muistuttaa aivan sen lehtikuvan miestä. Hänen ihonsa on hieman tummempi, mutta tuossa katseessa on samaa outoa raukeutta.

Lehdet olivat siisteissä pinoissa ja sidottu tiukasti muovinarulla, jota ei voinut käyttää mihinkään, aivan arvotonta. Paperinarun olisi voinut viedä lehtien mukana Damille, joka otti kaiken paperin mutta paikka oli hyvä. Vlejin tihensi askeleitaan. Kuorma oli tuotu aivan äskettäin ja jäänyt huomaamatta pojilta, koska ne olivat niin hienoja. Aarteen päällä oli kasapäin eläinten ruhoja jotka mätänivät kosteuden ja auringonpaisteen vaihtelussa. Vlejin tiesi, että se on hänen aarteensa. Tänään hän kaivautuisi vielä syvempään. Kaikki voi muuttua hetkessä ja miehellähän on pyörä. Filmiteollisuus voi löytää miehen ja yhtäkkiä mies voisi olla kuuluisa kuin se lehtikuvan raukeakatseinen. He voisivat matkustaa ja saisivat talon siellä jossakin. Palvelijat kysyisivät Vlejiniltä kuinka hän tänään haluaisi aamun tuoremehunsa ja montako jääpalaa lasiin ja Vlejin olisi suuripiirteinen eikä vastaisi vaan heilauttaisi vain kättään, niin kuin filmeissä. Mies olisi se kuuluisa mies, jolla on raukea katse ja hänen kuvansa olisi lehdissä, kaikissa lehdissä. Pinoittain lehtiä, jotka olisi sidottu muovinarulla ja niissä kaikissa miehen kuva.

Hullu-Hari oli jo työssään, mutta hänestä ei ollut harmia. Ehkä hullu-Hari nukkui kaatopaikalla, mutta lehdistä eikä liike-elämästä se ei käsittänyt mitään. Joinakin aamuina hullu-Harin löytyi valtavan pullokasan vierestä. Vlejin kiersi käsitellyn tavaran kukkulat. Jalkoja ja käsiä piti varoa kaikelta terävältä. Lasi tai ruosteisen pellin sahalaita rikkoi ihon ja se oli paha. Äiti oli kuollut siihen, mutta mies oli jäänyt. Miehellä oli työpaikka ja miehellä oli polkupyörä. Joskus aamuisin Vlejin kirosi miehen, mutta häpesi ja pyysi anteeksi mielessään. Ehkä se auttoi, nöyryys. Ehkä tämä aarre, kaikilta ahneilta katseilta ja raastavilta käsiltä piilossa, oli Jumalan aarre ja odotti häntä, Vlejiniä. Hän oli vihdoinkin löytänyt Vlejinin tästä tummanruskeaihoisten maailmasta. Jossakin tuolla syvällä, mätänevän lihan, kärpästen mustankiiltävän maton, homeisen puuvillan ja kostean paperin alla oli linkki kuin avain siihen outoon suureen maailmaan joka tiiviisti ympäröi Vlejiniä, mutta ei halunnut laskea häntä luokseen. Newsweek-pinkkojen halpa paperi oli muoviriekaleiden alla suojassa. Paperista saisi sen mitä Dam halusi antaa illalla ja iltapäivä menisi paperin kuljettamiseen Damin varastolle. Ehkä mies voisi auttaa pyörällä. Lehdissähän oli hänen kuvansa kannessa. Lehtipinkkojen kuljettaminen ylös kaivannon reunalle tuli aina vain vaikeammaksi mitä syvemmälle Vlejin aarteensa sydämeen kaivautui. Paperi oli halpaa, mutta se oli tullut kaukaa ja jotenkin Vlejinillä oli koko ajan tunne, että seuraavan kerroksen alla olisi vielä seuraava ja aina vain. Miehen kasvot tuijottivat raukean itsevarmoina jokaisen ylös kannetun lehtipinkan päällä.

Valkoisten suojapukujen kerros esti Vlejin etenemisen syvemmälle lehtikassan. Pukujen materiaali oli jotakin haurasta ja repeytyi helposti. Kangaskin on ehkä paperia, Vlejin ajatteli ja puki puhtaimman suojapuvuista ylleen. Puvun rintamuksessa vasemmalla oli kärrynpyörää muistuttava keltainen merkki ja siinä mustia kolmioita kehässä. Yhtäkkiä hän toivoi itselleen peiliä ja työnsi kätensä puvun taskuun. Se ei ollut peili vaan jokin esine joka kauneudellaan sai Vlejin sanomaan ääneen ”meikkipeili”, mutta sekään se ei ollut.

Olkiluodon atomivoimalan suojapukuun pukeutunut tyttö seisoo intialaisella jätevuorella ja pitelee käsissään Nokia-matkapuhelinta jonka hän lahjoittaa vielä samana iltana isäpuolelleen. Mies ilahtuu ja soittaa välittömästi veljelleen, joka toimii lehdenjakajana Lontoossa. Ensimmäinen yhteys vuosien ikävän eron jälkeen kestää kauan ja päättyy traagiseen onnettomuuteen. Mies kuolee välittömästi. Vielä samana päivänä tapahtumasta uutisoidaan ympäri maailmaa ja Vlejiniltä pyydetään kuvaa kännykkäräjähdysmiehestä ennen räjähdystä. Mutta koska sellaista kuvaa ei ole, eikä Vlejin ole koskaan omistanut kameraa, tarjoaa hän toimittajille Newsweek-lehdestä leikattua kansikuvaa. Kuvassa Amerikan Yhdysvaltain presidentti Barack Obama hymyilee omalle terveydenhoitoreformilleen. Lehtimiesten reaktio on asiallisen loukkaantunut ja lehdistö tekee tytöstä isämurhaajan ja ehkä potentiaalisen terroristin. Hän saa monivuotisen tuomion, jonka käyttää naisvankilan koulutusohjelman tarjoamaan erityisammattiopetukseen. Tytön kotikylän patriarkaalinen yhteisö uhkaa kuitenkin tyttöä polttamisella tai kivittämisellä, jos tämä palaa kotikyläänsä ja näin Vlejin joutuu maanpakoon. Vlejin toimii myöhemmin suomalaisen sosiaalitoimen palveluksessa ja hänestä tulee kaikkien tunnustama äiti-Vlejin. Mainittakoon vielä, että niin kutsuttuna ”Vlejin-ajanjaksona” suomalaisen sosiaalitoimen lastenhuostaanottoprosentti saavutti lopultakin sadan prosentin rajan. Vlejinin nuorempien sisarusten kohtalosta ei ole tietoa.
Nuori mies kuoli Nokian kännykän räjähdettyä
20.08.2010 15:09

Julkaissut raakinavaara

Eero Perunka Perunkajärvi 96900 Rovaniemi, Lapland eero.perunka@elisanet.fi tel. 358401772864 TARINAA Olen kerännyt tähän tiedot itsestäni parhaan tietämäni mukaan. Käsitelkää niitä varoen. Menneisyyteni ei siedä enempää epäjärjestystä. Synnyin kesäkuussa 1957 Rovaniemellä Kun synnyin ei kylätietämme vielä aurattu talvisin. Minä synnyin kesällä. Hiljakkoin löysin Viikosanomat-lehden päivältä jolloin olin miinus neljä kuukautta. Lehden kannessa oli Fagerholmin kuva ja teksti: -Terveisiä Moskovasta. En ollut vielä syntynyt, mutta lumi olikin maassa ja kylätie auraamatta. Koulut: Minun ikäluokkani kävi vielä kansakoulunsa kotikylän, silloin melko uudessa opinahjossa. Ahjo on sopiva nimitys koska pajavasaraa varmaankin tarvittiin. Kuulen vieläkin sen tamburiinin inhottavan äänen. Marssimme sisäurheilutunnit, jos emme pelanneet lentopalloa, josta tuli myöhemmin kylämme Perunkajärven tavaramerkki. Keskikoulun viimeisinä päivinä saimme kaikki a-nelosen, jossa luki, että lukio olisi tie ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Minä ja kaverit päätimme välttää sen tien ja nuo luokat. Opiskelin metsuriksi. Myöhemmin kävin Lapin Kansankorkeakoulua vuoden. Erno Paasilinna, jota suuresti ihailin ja ihailen, oli myös käynyt LKK:n. Lukion kävin vasta tällä vuosituhannella. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2008. Ylemmät yhteiskuntaluokat ovat tänä aikana karanneet niin “ylös”, ettei niistä ole enää pelkoa. Ammatit: Kuten jo kerroin olen ammatiltani metsuri. Ammattia ei juuri enää tapaa kuin saarilla, Suomenlahden rannikolla. Hyvä niin, en jäänyt kaipaamaan. Nykyisin veistelen hirsitaloja, hoidan poroja sekä eräopastan. Ja! Kirjoitan itseäni ojentaen ja opettaen, aina jotakin pientä, mutta terävää. Elämä ja elämöinti: Olen tahtomattani kovin perunkalainen ja en edes perustele sitä. Tulkaa joskus katsomaan. Olen myös asunut, elänyt ja työskennellyt yli kymmenen vuotta elämästäni Saksassa. Ajattelen usein “auf Deutsch”, ja Saarland siellä Ranskan rajan pinnassa on minulle hyvin tärkeä. Täällä Suomessa minulla on kaksi poikaa, Mikko ja Max. Jos jälkimmäinen innostuu käyttämään äitinsä sukunimeä, hänestä tulee isona Max Jacobson. Harrastukset: Kirjallisuus ja kielet (ruotsi, saksa ja englanti). Olen Lapin tarinankerrontamestari 2008 ja borgesilainen ihminen, parhaimmillani ehkä lyhyehköissä novelleissa ja esseissä. Opiskelen kirjoittamista Jyväskylässä ja kulttuurihistoriaa Turussa sekä Rovaniemellä. Minua viehättää postmoderni ja kevätkesäisin käyn Sodankylän Kirjoittajakursseilla. Mottoni ovat: Nro 1. Se nukka mistä linnut tekevät pesänsä irtaantuu puun pinnasta kun puu vanhenee Kysymyksiä mistä pidän: Kun poliitikot nyt kerran ovat kaupan; miksi emme hanki heitä sieltä mistä heitä halvimmalla saa? kunnioittavasti: Eero Perunka, Perunkajärvi, Lapland

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: